Taking Chance
| Taking Chance | |
|---|---|
 |
|
| Ohjaaja | Ross Katz |
| Tuottaja | Brad Krevoy |
| Säveltäjä | Marcelo Zarvos |
| Kuvaaja | Alar Kivilo |
| Leikkaaja | Brian A. Kates |
| Pääosat | Kevin Bacon |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Yhdysvallat |
| Tuotantoyhtiö | HBO Films |
| Levittäjä | Netflix |
| Ensi-ilta | 2009 |
| Kesto | 77 minuuttia |
| Alkuperäiskieli | englanti |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Taking Chance (televisioesityksessä myös nimellä Sotilaan viimeinen matka) on tositapahtumiin perustuva yhdysvaltalainen televisioelokuva.[1] Vuonna 2009 valmistuneen elokuvan on ohjannut Ross Katz.
Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2004. Merijalkaväen everstiluutnantti Michael R. Strobl tarjoutuu vapaaehtoiseksi saattajaksi, kun Irakin sodassa kuolleen merisotilaan Chance Phelpsin ruumis tuodaan takaisin kotimaahan haudattavaksi.[2][1]
Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Kevin Bacon | … | Michael Strobl |
| Tom Aldredge | … | Charlie Fitts |
| Nicholas Reese Art | … | Nate Strobl |
| Blanche Baker | … | Chris Phelps |
| Tom Bloom | … | Navy Chaplain |
| Guy Boyd | … | Gary Hargrove |
| James Castanien | … | Robert Orndoff |
| Gordon Clapp | … | Tom Garrett |
| Mike Colter | … | Demetry |
Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taking Chance tehtiin yhteistyössä asevoimien kanssa. Tuloksena on poikkeuksellisen seikkaperäinen esitys sotilaallisesta hierarkiasta: katsojalle tutuiksi tulevat kuolleen sotilaan kuljetuksen vaatima paperityö ja protokolla.[1]
Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuva valmistui riippumattomana teatterielokuvana ja sai ensi-iltansa Sundancen festivaaleilla 2009. Suuret jakeluyhtiöt varoivat tarttumasta teokseen mahdollisesti aiheen arkaluonteisuuden vuoksi ja HBO pääsi ostamaan elokuvan ja esitti sen ennätysyleisölle.
Arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Helsingin Sanomien Arto Pajukallion mukaan kunnianhimoinen televisioelokuva osoittaa, kuinka monta tuttua ja tuntematonta henkilöä kuolema sodassa koskettaa. Vaikka tarinan ottaisikin korostetun isänmaallisena, se kertoo Pajukallion mielestä myös kuoleman vinoutuneesta asemasta viihdekulttuurissa. Elokuva antaa sodassa kuolleelle kasvot, vaikka sitten vain symbolisesti.[1]