Skip James

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ainoa tunnettu valokuva Skip Jamesin nuoruusvuosilta

Skip James, oik. Nehemiah Curtis James, (21. kesäkuuta 1902 - 3. lokakuuta 1969) oli yhdysvaltalainen blueslaulaja, kitaristi, pianisti ja lauluntekijä.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skip James syntyi lähellä Bentonian kaupunkia Mississippissä. Hänen isänsä oli pirtutrokari, joka jätti perheensä pojan ollessa viiden vanha. Jo seitsemän vuoden ikäisenä, vuonna 1909, James innostui musiikista nähtyään viulisti Green McCloudin esittävän "Drunken Spree" nimisen kappaleen kahden kitaristin kanssa. Toinen kitaristeista oli nimeltään Henry Stuckey, ja saatuaan kitaran äidiltään 10-vuotiaana James vietti paljon aikaa hänen kanssaan saaden näin oppia soittamiseen.

Vuonna 1914 James oli muuttanut äitinsä perässä Sidonin kaupunkiin, mutta hän jätti kotinsa, koska ei viihtynyt kyseisellä seudulla. Vuonna 1917 James kuitenkin muutti taas äitinsä luokse, nyt Bentoniaan, jossa hän alkoi myös käydä high schoolia ja opetella soittamaan pianoa. Ennen varsinaista pianonsoittoa hän harjoitteli koskettimilla soittamista uruilla. Pari vuotta myöhemmin hän jätti koulun ja alkoi työskennellä tietyöläisenä Rulevillessä.

James liikkui Rulevillestä lähdettyään ympäri Mississippin suistoaluetta esiintyen eri kaupungeissa ja työskennellen puutavarateollisuuden parissa. Vuonna 1921 hän oli töissä sahalla Arkansasin Weonassa ja tapasi siellä pianistin nimeltä Will Crabtree. Tältä mieheltä James oppi sekä pianonsoittoa että myös holtittomia elämäntapoja (liittyen alkoholiin sekä naisiin). James joutui kuitenkin jonkun naisen kanssa niin suuriin riitoihin, että siirtyi tämän jupakan vuoksi Memphisiin, jossa hän sai työtä pianistina. Töiden loputtua Memphisissä James palasi Bentoniaan, jossa hän kohtasi jälleen vanhan ystävänsä Henry Stuckeyn. Tässä vaiheessa Jamesin nähdään kehittäneen Stuckeyn avulla lopullisesti omaperäisen kitaransoittotyylinsä.

Joskus vuonna 1930 James pääsi levyttämään musiikkiaan Paramount Recordsilla työskennelleen H.C. Speirin johdolla. Speir oli vienyt studioon alun perin myös Charlie Pattonin ja muita blues-muusikoita. Jamesin levytyssopimus oli kaksivuotinen, ja seuraavan vuoden helmikuussa hän levytti Wisconsinin Graftonissa 18 kappaletta. Näistä viisi on pianokappaleita ja loput kitaralla soitettuja. Näitä kappaleita kuunteli muun yleisön lisäksi myös Robert Johnson, joka teki oman versionsa Jamesin kappaleesta "22–20 Blues" (nimellä "32–20 Blues") sekä loi laulun "Hellhound on my Trail" perustuen Jamesin kappaleisiin "Yola My Blues Away" sekä "Devil Got My Woman".

Speirin ei kuitenkaan onnistunut saada Jamesia studioon enää uudestaan, koska tämä kohtasi viinatrokarista saarnamieheksi kääntyneen isänsä ja oli lähtenyt tämän mukaan julistamaan uskonnollista sanomaa. Saarnamiehenä Jamesit oleskelivat enimmäkseen Texasin Planossa. Skip palasi Bentoniaan 1950-luvulla äitinsä kuoleman jälkeen ja elätti itsensä tekemällä erilaisia töitä - ei kuitenkaan enää muusikonhommia.

1960-luvulla blues-musiikki alkoi tulla suosituksi valkoisten musiikin harrastajien keskuudessa USA:ssa ja Britanniassa. Vuonna 1964 joukko blues-harrastajia onnistui tavoittamaan Skip Jamesin Tunican kaupungista. Samoihin aikoihin löydettiin myös uudestaan vielä Jamesia vanhempi merkittävä blues-muusikko Son House. On sanottu, että nämä kaksi löytöä aloittivat blues-musiikin uuden tulemisen Amerikassa.

Vuosien mittaan pitkiä taukoja pitänyt Skip James esiintyi taas yleisölle ja teki levyjä eri merkeille huolimatta sairaudestaan. Osa hänen kappaleistaan oli samoja kuin 1930-luvulla, mutta hän teki myös uusia lauluja. Yksi tuon ajan tunnetuimmista yhtyeistä, brittiläinen Cream, levytti Skip Jamesin kappaleen "I'm so Glad" vuonna 1966. Jamesin mukaan hänen oma alkuperäinen levytyksensä oli Creamin versiota parempi. James kuoli syöpään vuonna 1969.

Skip Jamesin tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skip Jamesin bluestyyli on helposti tunnistettavissa, ja häntä pidetään yhtenä omaperäisimmistä blues-muusikoista. Hänen lauluäänensä on hyvin korkea, ja hän laulaa usein gospel-musiikille tyypillisellä antaumuksella (muutamat hänen levytyksistään myös ovat varsinaista gospel-musiikkia tyyliltään ja sanoituksiltaan). Jamesin kitaransoitto on useihin muihin varhaisiin blueskitaristeihin verrattuna teknisesti varsin taitavaa, ja hän ottaa monipuolisesti käyttöönsä otelaudan sekä matalimmat että korkeimmat äänet. Kitaraa soittaessaan James käytti avointa E-virettä (E-H-E-G♯-H-E = E-duurisointu vapailla kielillä) ja näppäili kieliä verrattain nopealla tekniikalla, joka hyödynsi pääasiassa kolmea sormea.

Jamesin on oletettu saaneen vaikutteita falsettia hyödyntävään laulutyyliinsä Tommy Johnson -nimiseltä blues-muusikolta. Samoin Charley Patton liikkui samoilla seuduilla, ja hänen soittotyylinsä arvellaan vaikuttaneen Jamesin näppäilytekniikkaan. Ystävältään Henry Stuckeyltä hän omaksui avoimen E-vireen käytön. Stuckey oli itse oppinut tämän ollessaan Ensimmäisen maailmansodan aikaan Ranskassa. Usein Skip James on nimetty delta bluesin Bentonia -koulukunnan edustajaksi hänen kotikaupunkinsa mukaan.

Levytykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skip Jamesin vuoden 1931 nauhoituksia on säilynyt vain muutamia kappaleita vanhoilla levyillä. Savikiekkoina löydetyt 18 kappaletta on julkaistu CD-levyllä, mutta monet kappaleista ovat siirretty erittäin kuluneilta savikiekoilta parempien puutteessa. Näitä levytyksiä pidetään kuitenkin bluesin tärkeimpiin kuuluvina. 1960-luvun nauhoitukset on saatavina monilla eri levyillä. Skip Jamesin tunnetuimpia kappaleita ovat "Devil Got My Woman", "Hard Time Killin' Floor Blues", "Jesus Is a Mighty Good Leader", "I'm So Glad" ja "Special Rider Blues". Skip Jamesin alkuperäiset savikiekkolevyt ovat Son Housen levyjen jälkeen levykeräilijöiden eniten himoitsemia äänityksiä niiden harvinaisuuden takia. Alkuperäisiä savikiekkoja on arvioitu olevan jäljellä vain 15 kappaletta.[1]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavat levyt sisältävät vuoden 1931 nauhoitukset. Niissä on keskenään identtinen sisältö kappaleiden järjestystä lukuun ottamatta. Joissakin julkaisuissa myös äänenlaatua on pyritty parantamaan häiriöääniä poistamalla.

  • Complete 1931 Session, Yazoo, 1986
  • Complete Recorded Works (1931), Document, 1990
  • The Complete Early Recordings of Skip James - 1930, Yazoo, 1994
  • Cypress Grove Blues, Snapper Music Group, 2004
  • Illinois Blues, Universe, 2004
  • The Complete 1931 Recordings, Body & Soul, 2005
  • Hard Time Killin' Floor, Yazoo, 2005

Vuosina 1964–1969 tehty materiaali. Osa näiden vuosien materiaalista on julkaisematta.

  • Greatest of the Delta Blues Singers Biograph, 1964
  • She Lyin Adelphi, 1964 (first released: Genes, 1996)
  • Skip James Today! Vanguard, 1965
  • Devil Got My Woman Vanguard, 1968
  • I'm So Glad Vanguard, 1978
  • Live: Boston, 1964 & Philadelphia, 1966 Document, 1994
  • Skip's Piano Blues, 1964 (Genes, 1998)
  • Blues From the Delta Vanguard, 1998 (two unreleased recordings)
  • The Complete Bloomington, Indiana Concert - March 30, 1968 Document, 1999
  • Skip's Guitar Blues, 1964(?) (Genes, 1999)
  • Studio Sessions: Rare and Unreleased, 1967 (Vanguard, 2003)
  • Hard Time Killing Floor Blues Biograph, 2003†
  • Heroes of the Blues: The Very Best of Skip James Shout!, 2003
  • Hard Time Universe, 2003†

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. New York Times, "They’ve Got Those Old, Hard-to-Find Blues", 8. heinäkuuta, 2009