Sisäinen monologi
Sisäinen monologi on kirjallisuudessa käytetty kerrontatekniikka, jossa kuvataan henkilön ajatusten kulkua. Sisäinen monologi ei ole tarinan kertomista vaan esitys siitä, mitä henkilö ajattelee itsekseen, hiljaa mielessään. Ulkopuolinen kertoja ei muokkaa henkilön ajattelua oman esitystapansa mukaiseksi vaan ajatukset ikään kuin lainataan sellaisenaan.[1]
Joskus sisäisestä monologista erotetaan tajunnanvirta, jolla tarkoitetaan erityisesti välittömien havaintojen, mielleyhtymien ja jopa henkilölle itselleen tiedostamattomien ajatusten esittämistä. Käytännössä sisäisen monologin ja tajunnavirran tekniikat kuitenkin vuorottelevat ja sekoittuvat usein toisiinsa.[1]
Sisäinen monologi on varsinkin modernistisessa romaanitaiteessa käytetty kerrontatekniikka. Sen avulla modernistit osoittavat, miten paljon yksittäisiin hetkiin voi sisältyä kokemuksellisesti, ja näin tehdessään heidän kerrontansa oli hidastempoisempaa kuin heitä edeltäneiden realistien kerronta. Sisäistä monologia ovat hyödyntäneet muun muassa James Joyce romaaneissaan Odysseus ja Finnegans Wake, Marcel Proust romaanisarjassaan Kadonnutta aikaa etsimässä, Virginia Woolf romaanissaan Aallot sekä Volter Kilpi romaanissaan Alastalon salissa.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Kirjallisuudentutkimus – sisäinen monologi Tieteen termipankki. Viitattu 27.11.2023.