Rukoilun vaikutus
Rukoilun vaikutuksesta ihmisen terveyteen ei ole näyttöä. Rukoilua on tutkittu jonkin verran tieteellisin menetelmin.
Francis Galton[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Charles Darwinin serkku Francis Galton oli ensimmäinen, joka tutki rukoilun tehoa ihmisiin tilastollisin menetelmin. Galton totesi, että suuret määrät ihmisiä rukoilivat joka sunnuntai Britannian kirkoissa julkisesti hallitsijaperheen terveyden puolesta. Galton ajatteli, eikö kuningasperheen jäsenten terveydentilan pitäisi olla epätavallisen hyvässä kunnossa niihin verrattuna, joiden puolesta rukoilivat vain läheiset henkilöt. Galton tutki asiaa eikä löytänyt tilastollista eroa. Galtonin tavoitteet saattoivat olla myös satiirisia, sillä hän suoritti rukouskokeita myös sattumanvaraisilla maatilkuilla nähdäkseen, kasvaisiko niillä olevat kasvit nopeammin. Kasvit eivät kasvaneet rukouksista huolimatta nopeammin.[1][2]
Templeton-säätiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kristillinen Templeton-säätiö rahoitti 2000-luvulla 2,4 miljoonaa dollaria maksaneen tutkimuksen rukouksen tehosta ihmisiin. Tutkimus toteutettiin kaksoissokkona. Tutkimuksessa potilaat jaettiin satunnaisesti kolmeen koeryhmään. Ensimmäisessä ja toisessa olevat eivät tienneet rukoillaanko heidän puolesta vai ei, mutta toisen puolesta rukoiltiin. Kolmannessa puolestaan tiedettiin, että heidän puolestaan rukoillaan. Näiden kohdalla testattiin psykosomaattisia vaikutuksia, jotka syntyvät siitä, että tietää olevansa rukousten kohteena. Kokeessa rukoilijoille annettiin niiden potilaiden nimet, joiden puolesta he rukoilivat. Tutkimuksessa seurattiin kuudessa sairaalassa 1802 potilasta, joille oli tehty ohitusleikkaus.
Rukoilijat toimivat kolmesta kirkosta käsin. Kaikki kirkot olivat kaukana kuudesta sairaalasta. Rukoukset pyrittiin vakioimaan mahdollisimman pitkälle, joten kaikkia rukoilijoita pyydettiin liittämään rukoukseensa sanonta ”menestyksekäs leikkaus ja nopea parantuminen ilman komplikaatioita”.[2][3]
Kokeen tulokset julkaistiin American Heart Journal -aikakauskirjassa huhtikuussa 2006. Minimaalinen ero havaittiin niiden välillä, joiden puolesta rukoiltiin (52 %) ja joiden puolesta ei rukoiltu (51 %). Kolmannen ryhmän, eli niiden jotka tiesivät, että heidän puolestaan rukoiltiin, tulokset puolestaan erosivat kahden ensimmäisen ryhmän tuloksista, jotka eivät tienneet asiasta mitään. Niillä, jotka tiesivät olleensa esirukousten kohteena, oli tilastollisesti merkittävästi enemmän komplikaatioita (59 %) kuin niillä, jotka eivät tienneet siitä (52 %). Kokeen tekijöiden mukaan potilaat, jotka tiesivät olleensa esirukousten kohteena kärsivät lisärasituksesta, ”suorituspelosta”.[2][3]
Randolph Byrd[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lääkäri Randolph Byrd järjesti kaksoissokkokokeen San Franciscossa vuonna 1988 rukoilun hoitavasta vaikutuksesta. Koehenkilönä oli 393 sydäntautipotilasta, jotka jaettiin kahteen ryhmään. Esirukousta vastaanottanut ryhmä käsitti 192 potilasta ja kontrolliryhmä 201 potilasta. Kristityt rukoilijat toimivat sairaalan ulkopuolella. Kokeen lopussa esirukousta vastaanottaneen ryhmän todettiin olevan terveempi kuin kontrolliryhmän, jonka muun muassa todettiin tarvitsevan useammin antibiootteja ja diureetteja.[4] Arvostelijat ovat huomauttaneet ettei kyseessä ollut täysin asianmukaisesti järjestetty kaksoissokkokoe.[5]
Andrew Newberg[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Andrew Newberg tutki fransiskaaninunnien ja buddhalaisten aivojen toimintaa syvän rukouksen tai meditaation aikana PET-laitteella. Tutkimuksissa kävi ilmi, että fransiskaaninunnien otsalohkot aktivoituivat rukouksen aikana, mutta päälakilohkon toiminta vaimeni, mikä Newbergin mukaan liittyy uskonnolliseen ajasta ja paikasta irrottautumisen tunteeseen ja Jumalan läsnäolon kokemuksiin. Samanlaisia aivotoiminnan muutoksia oli havaittavissa myös buddhalaisilla meditoijilla. Erona oli kuitenkin se, että nunnilla aktivoitui kielellinen alue aivoista, kun taas buddhalaisilla aktivoitui visuaalinen alue, mikä liittyy erilaisiin meditaatio- ja rukoilutapoihin.[6]
Newbergin mukaan hänen tutkimuksensa perusteella ei voi kuitenkaan arvioida uskonnollisten kokemusten ”objektiivista totuudenmukaisuutta”. Tutkimus ei hänen mukaansa pysty myöskään antamaan vastausta kysymykseen, onko ihmisellä kuolematon sielu tai onko Jumala olemassa. Se voidaan kuitenkin hänen mukaansa sanoa, että mikäli Jumala on olemassa, se pitää kokea aivojen välityksellä. Selvää on myös, että hengellinen elämä saa aivoissa aikaan biologisia muutoksia.[6]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Francis Galton: Statistical inquiries into the efficacy of prayer abelard.org. 1872. Viitattu 20.7.2007. (englanniksi)
- ↑ a b c Dawkins, Richard: Jumalharha. (The God Delusion, 2006.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2007. ISBN 978-952-5697-00-1.
- ↑ a b American Heart Journal: Study of the Therapeutic Effects of Intercessory Prayer (STEP) in cardiac bypass patients: A multicenter randomized trial of uncertainty and certainty of receiving intercessory prayer ahjonline.com. 2006. Viitattu 20.7.2007. [vanhentunut linkki]
- ↑ R. C. Byrd: Positive therapeutic effects of intercessory prayer in a coronary care unit population 1988. NCBI. (englanniksi)
- ↑ Irwin Tessman & Jack Tessman: ”Efficacy of Prayer: A Critical Examination of Claims”, Skeptical Inquirer: Have studies proven that prayer can help heal the sick? 2000. Straight Dope Science Advisory Board. Viitattu 26.7.2007. (englanniksi)
- ↑ a b Divining the brain.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Leibovici, Leonard: Effects of remote, retroactive intercessory prayer on outcomes in patients with bloodstream infection: randomised controlled trial 2001. BMJ. (englanniksi)