Putkikellot

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Putkikellot

Putkikellot kuuluvat lyömäsoitinten ryhmään, metallofonien alaryhmään. Putkikellot koostuvat erimittaisista kromaattisesti viritetyistä metalliputkista, jotka on valmistettu yleensä messingistä. Putket ovat halkaisijaltaan 30–40 mm ja pituudeltaan 75–155 cm.[1] Yleisimmissä putkikelloissa on kahdeksantoista putkea (1½ oktaavia: C4–F5), harvinaisempia ovat kahdenkymmenenviiden putken soittimet (2 oktaavia: F3–F5). Ääni syntyy, kun putkia lyödään pienellä nahka- tai muovivasaralla.

Ensimmäisen kerran putkikelloja käytettiin Pariisissa vuosien 1860 ja 1870 välillä. Pronssista valmistetut putkikellot patentoi englantilainen John Harrington. Arthur Sullivan oli ensimmäinen, joka sävelsi musiikkia putkikelloille vuonna 1886.[2]

Klassisessa musiikissa putkikelloja käytetään matkimaan kirkonkellojen ääntä. Tällaisiin teoksiin kuuluvat muiden muassa John Philip Sousan marssi Liberty Bell ja Pjotr Tšaikovskin orkesterialkusoitto Vuosi 1812. Ensimmäisen kerran putkikelloja käytettiin kirkonkellojen korvikkeina kuitenkin Giuseppe Verdin oopperoissa Trubaduuri (1853) ja Naamiohuvit (1859) sekä Giacomo Puccinin Toscassa (1900).

Putkikellot kuuluvat sinfoniaorkesterin soittimiin. Putkikellopeli tarkoittaa melkein samaa soitinta kuin putkikellot.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tubular bells – Construction Vienna Symphonic Library. Viitattu 27. huhtikuuta 2007. (englanniksi)
  2. Tubular bells – History Vienna Symphonic Library. Viitattu 27. huhtikuuta 2007. (englanniksi)
Tämä musiikkiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.