Pseudopallo

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Pseudopallo on geometriassa pinta, jolla on vakio negatiivinen Gaussin kaarevuus.

R-säteinen pseudopallo on avaruudessa oleva pinta, jonka Gaussin kaarevuus on kaikkalla . Nimi johtuu analogiasta R-säteisen pallopinnan kanssa, jonka kaarevuus on vakio . Termin otti käyttöön vuonna 1868 Eugenio Beltrami, joka käytti tällaista pintaa mallina hyperboliselle geometrialle.[1]

Traktroidi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Traktroidi

Tunnetuin pseudopallo on traktroidi, joka syntyy traktrix-käyrän pyörähtäessä asymptoottinsa ympäri.[2] Usein termillä pseudopallo tarkoitetaankin nimenomaan traktroidia.[3] Esimerkiksi pseudopallon puolisko, jonka Gaussin kaarevuus on -1, syntyy, kun traktrix, jolla on parametriesitys

,

pyörähtää x-akselin ympäri.[4]

Traktrixilla on y-akselin kohdalla terävä kärki. Sen vuoksi traktroidilla on vastaavassa kohdassa, ekvaattorilla ympyrä, joka muodostaa pinnan singulariteetin ja jossa sen Gaussin kaarevuus ei ole määritelty. Sen sijaan kaikkialla muualla tällä pinnalla on vakio Gaussin kaarevuus, ja sen vuoksi pinta on lokaalisti isometrinen hyperbolisen tason kanssa.

Traktrixin pyörähdyspintana traktroidia tutki jo Christiaan Huygens vuonna 1693. Hän osoitti, että sen pinta-ala ja sen sisään jäävän alueen tilavuus ovat äärellisiä[5], vaikka pinta ulottuukin pyörähdysakselinsa suunnassa äärettömän kauas. Säteen ollessa R pinnan ala on , samoin kuin pallopinnankin, kun taas sen rajoittaman alueen tilavuus on , siis puolet samansäteisen pallon tilavuudesta.[6][7]

Universaalinen peitepinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pseudopallo ja sen yhteys kolmeen muuhun hyperbolisen geometrian malleihin

Pseudopallon puolisko, jonka kaarevuus on -1, on hyperbolisesta tasosta horosyklin sisään jäävän alueen peitepinta. Poincarén puolipintamallissa sopiva valinta on se tason osa, jossa .[8] Tällöin peitekuvaus on jaksollinen x-suunnassa, jaksona , ja kuvaa horosyklit pseudopallon meridiaaneille ja pystysuorat geodeettiset viivat niille traktrixeille, joiden avulla pseudopallo on muodostettu. Tämä kuvaus on lokaalisesti isometrinen ja näin ollen suoran y = 1 yläpuolella oleva puolitaso on pseudopallon universaalinen peiteavaruus. Kuvaus puolitasolta pseudopallolle on seuraava:

missä

on traktrixille edellä käytetty parametrointi.

Hyperboloidi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pseudopallon vääntäminen osaksi Dinin pintaa. Differentiaaligeometriassa tämä on Lien muunnos.

Joissakin lähteissä, joissa hyperbolisen tason mallina käytetään hyperboloidia, tätä pintaa nimitetään pseudopalloksi.[9] Sanan käyttö tässä merkityksessä johtuu siitä, että hyperboloidi voidaan käsittää Minkowskin avaruuteen upotetuksi imaginaarisäteiseksi palloksi.

Muita pseudopallomaisia pintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laajemmassa mielessä pseudopallolla tarkoitetaan mitä tahansa pintaa, joka voidaan silesti upottaa avaruuteen ja jolla on vakio negatiivinen kaarevuus. Traktroidi on yksinkertaisin esimerkki. Muita esimerkkejä ovat Dinin pinnat, breather-pinnat ja Kuenin pinta.

Pseudopallot ja sine-Gordonin yhtälö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pseudipallomaiset pinnat voidaan konstruoida sine-Gordonin yhtälön ratkaisuista.[10] Tämä voidaan todistaa parametroimalla traktroidi uudellaan koordinaateilla, joissa Gaussin–Codazzin yhtälöt voidaan muotoilla uudestaan sine-Gordonin yhtälöiksi.

Erityisesti traktroidin Gaussin–Codazzin yhtälöt ovat samat kuin staattiseen solitoniratkaisuun sovellettu sine-Gordonin yhtälö, joten se toteuttaa Gaussin–Codazzin yhtälöt. Näissä koordinaateissa ensimmäinen ja toinen perusmuoto kirjoitetaan tavalla, joka osoittaa selvästi, että sine-Gordonin yhtälön jokaisen ratkaisun Kaarevuus#Gaussin kaarevuus on -1.

Näin sine-Gordonin yhtälön jokaisen ratkaisun avula voidaan määrittää ensimmäinen ja toinen perusmuoto, jotka toteuttavat Gaussin–Codazzin yhtälöt. On myös todistettu, että jokainen sellaista käyttää ainakin lokaalisti muodostamaan pinta, joka voidaan upottaa avaruuteen .

Muutamia esimerkkejä sine-Gordonin ratkaisuista ja vastaavista pinnoista ovat:

  • Staattinen 1-solitoni: pseudopallo (traktroidi)
  • Liikkuva 1-soliton: Dinin pinta
  • Breatherin ratkaisu: Breatherin pinta
  • 2-solitoni: Kuenin pinta
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Pseudospere

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Eugenio Beltrami: Saggio sulla interpretazione della geometria non euclidea. Gior. Mat, 1868, nro 6, s. 248–312. (italiaksi)
  2. Planes, Spheres and Pseudospheres (Osio "Intrinsically Curved Surfaces: Surfaces of Revolution) gregegan.net. Viitattu 13.12.2023.
  3. esim. Matemaattisten mallien kokoelma Aalto-yliopisto. Viitattu 14.12.2023.
  4. Francis Bonahon: Low-dimensional geometry: from Euclidean surfaces to hyperbolic knots, s. 108. AMS Bookstore, 2009. ISBN 0-8218-4816-X. Teoksen verkkoversio.
  5. John Sillwell: Mathematics and Its History, s. 345. Springer Science & Business Media, 2010. Teoksen verkkoversio.
  6. Great Currents of Mathematical Thought, Vol. II: Mathematics in the Arts and Sciences, s. 154. Courier Dover Publications, 2004. ISBN 0-486-49579-5. Teoksen verkkoversio.
  7. Pseudosphere Wolfram MathWorld. Eric Weisstein. Viitattu 13.12.2023.
  8. William Thurston: Three-dimensional geometry and topology, vol. 1,, s. 62. Princeton University Press.
  9. Elman Hasanov: A new theory of complex rays. IMA J. Appl. Math, {{{Vuosi}}}, nro 69, s. 521–537. doi:10.1903/imamat/69.6.521.
  10. Nicholas Wheeler: From Pseudosphere to sine-Gordon equation reed.edu. Viitattu 14.12.2023.