Otis Rush
Otis Rush (29. huhtikuuta 1935 Philadelphia, Mississippi – 29. syyskuuta 2018[1]) oli yhdysvaltalainen blueskitaristi ja -laulaja. Rushin soittotyylin persoonallisia piirteitä olivat jazzkitaralle tyypilliset murtosoinnut sekä pitkät kieltä venyttämällä soitetut nuotit. Lauluääneltään Rush oli voimakas, laaja-alainen tenori. Rush soitti vasenkätisesti oikean käden kitaraa, mutta jätti kielet kääntämättä eli ohuemmat kielet jäävät ylimmäisiksi.
Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Otis Rush ryhtyi soittamaan kitaraa kahdeksan vanhana. Muutettuaan Chicagoon vuonna 1948 Rush soitteli paikallisissa blues-clubeissa. Hän tutustui Muddy Watersiin ja teki 1950-luvun puolivälin paikkeilla vaikutuksen esiintymisillään myös Willie Dixoniin. Rush puolestaan itse oli vaikuttunut B. B. Kingin ja T-Bone Walkerin soitosta, he toimivat hänelle tärkeimpinä esikuvina.
Vuosina 1956–1958 Rush levytti Cobra-merkille, jonka kanssa hänen onnistui tehdä sopimus Dixonin avustuksella. Ensimmäinen single, ”I Can't Quit You Baby” nousi Billboard R&B -listalla sijalle kuusi. Noina vuosina syntyivät myös Rushin tunnetuimmat kappaleet ”Double Trouble” ja ”All Your Love”. Muita tuon ajan mainittavia kappaleita ovat esimerkiksi ”My Love Will Never Die”, ”Three Times a Fool” ja ”Keep on Loving Me Baby”. Kitaransoiton lisäksi Rushin levyillä vaikutuksen kuulijoihin teki gospel-vaikutteinen ja korkeita ääniä hyödyntänyt laulutyyli.
Cobra meni konkurssiin vuonna 1959 ja Rush pääsi seuraavana vuonna Chessin riveihin – jälleen Willie Dixonin avulla. Chessille Rush levytti kahdeksan kappaletta, joita ei kuitenkaan tuolloin vielä julkaistu. Näihin kuuluvat esimerkiksi tunnetut ”So Many Roads, So Many Trains” sekä ”You Know My Love”. Vuonna 1962 Duke Records julkaisi yhden Rushin levyttämän uuden singlen (”Homework”), ja vuonna 1965 Rush levytti Vanguard Recordsille.
1960-luvulla Rush alkoi soittaa laajemmin Chicagon ulkopuolella ja konsertoi myös Euroopassa asti. Vuonna 1969 Rush julkaisi Cotillon Recordsin kautta levyn Mourning in the Morning, jonka tuottajina olivat Electric Flag -yhtyeen Michael Bloomfield sekä Nick Gravenites. Tällä levyllä Rush siirtyi selvästi rockin ja soulin suuntaan. Levy lisäsi selvästi Rushin tunnettavuutta.
Capitol Records ei julkaissut Rushin vuonna 1971 heille levyttämää levyä Right Place, Wrong Time. Rush osti masternauhat Capitolilta ja julkaisi levyn Japanissa P-Vine Recordsin kautta, ja pian tämän jälkeen Yhdysvalloissa Bullfrog Recordsilta. Viivästyneestä julkaisusta huolimatta levyä pidetään yhtenä Rushin parhaista. 1970-luvulla pari Rushin albumia julkaistiin Delmarkin ja Sonetin kautta myös Euroopassa. Vuosikymmenen lopussa Rush siirtyi tauolle levyttämisestä ja esiintymisistä. Comeback tapahtui vuonna 1985, jolloin Rush teki Yhdysvaltain kiertueen ja julkaisi San Franciscossa nauhoitetun live-levyn nimeltä Tops.
Vuonna 1994 ilmestyi pelkistä covereista koostunut Ain't Enough Comin' In, Rushin ensimmäinen studiolevy 16 vuoteen, joka sai suhteellisen hyvän vastaanoton. Vuonna 1998 julkaistu Any Place I'm Goin' -niminen levy sai Grammy-palkinnon. Se on toistaiseksi viimeinen Rushin studiolevy, mutta hän jatkoi keikkailua. Vuonna 2004 iski kuitenkin sairauskohtaus, jonka jäljiltä Rush ei palannut lavoille.
Rush oli arvostettu kitaristi-laulaja, jota jo Jimi Hendrix kuunteli 1960-luvulla. Muita Rushista vaikutteita saaneita kitaristeja ovat Michael Bloomfield, Eric Clapton, Peter Green ja Stevie Ray Vaughan. Claptonin ja Mayallin kuuluisa yhteislevy vuodelta 1966 alkaa Rushin ”All Your Love” -kappaleen coverilla, ja Stevie Ray Vaughanin taustayhtye otti nimensä Rushin kappaleesta ”Double Trouble”.
Rushilla on kaksi tytärtä, Lena ja Sophia. Rushin kitarana toimi alkuvaiheissa Fender Stratocaster, mutta myöhemmin hän soitti esimerkiksi Guild-kitaroilla.
Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Mourning In The Morning 1969 (Cotillion)
- Screamin' And Cryin' 1974 (Black And Blue)
- Cold Day In Hell 1975 (Delmark)
- So Many Roads 1976 (Delmark)
- Right Place, Wrong Time 1976 (Bullfrong)
- Troubles Troubles 1978 (Sonet)
- Tops 1989 (Blind Pig)
- Blues Interaction -Live In Japan1986- 1989 (P-Vine)
- Ain't Enough Comin' In 1994 (This Way Up)
- Any Place I'm Going 1998 (House Of Blues)
- Live and From San Francisco 2006 (Blues Express)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||||
