Oktaaviala

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Oktaaviala on musiikkitermi, jonka avulla yhden tai useamman oktaavin päässä toisistaan olevat samannimiset sävelet (c, d, e, f, g, a ja h) voidaan erottaa toisistaan. Samannimiset mutta eri oktaavialoissa sijaitsevat sävelet kuulostavat samankaltaisilta, koska niiden taajuudet ovat toistensa kerrannaisia: esimerkiksi yksiviivaisen a:n eli normaalisävelen (standard pitch) taajuus on nykyään 440 Hz, pienen a:n taajuus 220 Hz ja suuren A:n 110 Hz.

Oktaavialojen nimitykset ovat matalimmasta korkeimpaan subkontraoktaavi, kontraoktaavi, suuri oktaavi, pieni oktaavi, yksiviivainen oktaavi, kaksiviivainen oktaavi jne. käytännössä viisiviivaiseen oktaaviin asti.[1] Sävelistä käytetään vastaavasti nimiä yksiviivainen a, suuri C ja kontra-D sen mukaan mihin oktaavialaan ne kuuluvat. Tavallisen pianon ääniala on subkontra-A:sta (27,5 Hz) viisiviivaiseen c:hen (4186 Hz). Pianon ns. keski-C on yksiviivainen c (261,6 Hz). Suurimmissa uruissa ääniala saattaa ulottua jopa subkontra-C:hen (16,35 Hz), joka taajuudeltaan on lähellä ihmisen kuuloalueen alarajaa.

Nuottikirjoituksessa ylennetty tai alennettu nuotti katsotaan kuuluvaksi siihen oktaavialaan, mihin se kuuluisi ylentämättömänä tai alentamattomana: esimerkiksi his¹ ja c² ovat (tasavireisessä järjestelmässä) hertsiarvoiltaan samat (523,2 Hz), mutta ne merkitään eri tavoin nuottiviivastolle ja ne kuuluvat siten eri oktaavialoihin.

Oktaavialojen merkinnät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmholtzin merkintätapa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eri c-sävelten merkinnät Helmholtzin järjestelmässä

Eri oktaavialojen sävelille käytetään vanhastaan niin sanottua Helmholtzin merkintätapaa. Tällöin suuren oktaavialan sävelet merkitään suuraakkosin: C, D, E, F jne., pienen oktaavialan taas c, d, e, f jne. Näitä korkeammat ja alemmat oktaavialat merkitään lisäämällä näihin yksi tai useampi ylä- tai alapuolinen indeksointipilkku (͵  ′). Tällöin yksiviivainen c eli keski-c merkitään c', kaksiviivainen c″, kun taas kontraoktaavin C merkitään ͵C ja kontraoktaavin A ,,A. Tässä muodossa merkintää käytti Hermann von Helmholtz vuonna 1863 akustiikkaa käsittelevässä teoksessaan Die Lehre von den Tonempfindungen als physiologische Grundlage für die Theorie der Musik[2].

Merkinnästä on käytössä myös useita muunnelmia:

  • indeksointipilkkujen sijasta käytetään usein numeroita, jolloin esimerkiksi yksiviivainen c merkitään c¹, kaksiviivainen c². Kontraoktaavin C merkitään C1 ja subkontra-A merkitään A2
  • yläpuolisten indeksointipilkkujen sijasta käytetään varsinkin Saksassa vaakasuoria viivoja sävelen nimen yläpuolella.
  • englanninkielisissä teksteissä kontra- ja subkontraoktaavien sävelet merkitään usein kirjoittamalla sävelen nimi kahteen tai kolmeen kertaan peräkkäin; esimerkiksi kontraoktaavissa CC ja subkontraoktaavissa CCC.[3][1]

Helmholtzin merkintätapaa käytetään yleisesti tieteellisissä sekä myös lääketieteellisissä yhteyksissä käsiteltäessä äänten vaikutusta ihmisen kuulojärjestelmään.[3]

Tieteellinen merkintätapa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kymmenen C-säveltä tieteellisellä merkintätavalla merkittynä

Varsinkin Yhdysvalloissa on tullut käyttöön myös Helmholtzin merkintätavasta täysin poikkeava niin sanottu tieteellinen merkintätapa, jossa oktaavialat merkitään alimmasta ylimpään kasvavilla järjestysnumeroilla: subkontraoktaavi on 0, kontraoktaavi 1 ja niin edelleen. Esimerkiksi keski-C on tällöin C4.[4]

Urkupillien pituus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinkin aikaisemmin on eri oktaavialoja nimetty usein myös sen mukaan, kuinka monen jalan pituinen molemmista päistä avoin urkupilli antaa kyseisen oktaavialan c-sävelen. Esimerkiksi kontraoktaavi on tällöin 16-jalkainen, suuri oktaavi 8-jalkainen, pieni oktaavi 4-jalkainen oktaavi jne.[2]

Taulukko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraava taulukko osoittaa oktaavialojen merkinnät eri järjestelmissä:

Oktaaviala Nuotti C-sävelen taajuus (Hz) c:tä vastaavan urku­pillin pituus jalkaa Helmholtzin merkintä Tieteellinen merkintä Äänite
indeksointi­pilkuin numeroin ylä- ja alapuolisin viivoin
Subkontraoktaavi
Range-subcontraoctave.svg
16,352 32 ‚‚C C2 C0 Octave-2C.mid  Kuuntele (ohje)
Kontraoktaavi
Range-contraoctave.svg
32,703 16 ‚C C1 C1 Kontra.mid  Kuuntele (ohje)
Suuri oktaavi
Range-great-octave.svg
65,406 8 C C C C2 Octave-0C.mid  Kuuntele (ohje)
Pieni oktaavi
Range-small-octave.svg
130,812 4 c c c C3 Octave-c0.mid  Kuuntele (ohje)
Yksiviivainen oktaavi
Range-first-octave.svg
261,624 2 c′ C4 Octave-C1.mid  Kuuntele (ohje)
Kaksiviivainen oktaavi
Range-second-octave.svg
523,25 1 c″ C5 Octave-C2.mid  Kuuntele (ohje)
Kolmiviivainen oktaavi
Range-third-octave.svg
1046,5 0,5 c′′′ C6 Octave-C3.mid  Kuuntele (ohje)
Neliviivainen oktaavi
Range-fourth-octave.svg
2093,0 0,25 c′′′′ c4 C7 Octave-C4.mid  Kuuntele (ohje)
Viisiviivainen oktaavi
Range-fifth-octave.svg
4186,0 0,125 c′′′′′ c5 C8 Octave-C5.mid  Kuuntele (ohje)

Merkintätapoja voitaisiin vastaavasti jatkaa vielä korkeampiin tai matalampiin oktaavialoihin, mutta niitä ei musiikissa juuri käytetä. Subkontraoktaavin C onkin lähellä ihmisen kuuloalueen alarajaa eli infraäänirajaa.

Oktaavialat

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b ”Oktaavi”, Tammen musiikkitietosanakirja, 2. osa (M–Ö), s. 59–62. Tammi. ISBN 951-30-5916-2.
  2. a b Hermann von Helmholtz: ”Berechnung für Schwinnungszahlen für sämmtliche Tone der Tonleiter”, Die Lehre von den Tonempfindungen als physiologische Grundlage für die Theorie der Musik, s. 28–29. (Joissakin lähteissä sanotaan, että merkintä olisi ollut Helmholtzin itse kehittämä. Teoksessa itsessään sitä kuitenkin sanotaan "saksalaisten muusikkojen käyttämäksi" ja annetaan siten ymmärtää, että se olisi ollut käytössä jo aikaisemmin.). Braunschweig: Friedrich Vieweg und Sohn, 1863. Teoksen verkkoversio.
  3. a b Music theory online: staffs, clefs & pitch notation (kohta "Helmholtz pitch notation") Viitattu 23.3.2016.
  4. Music theory online: staffs, clefs & pitch notation (kohta "Scientific pitch notation") Viitattu 23.3.2016.