Nihal Atsız

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nihal Atsız
Henkilötiedot
Syntynyt12. tammikuuta, 1905
Kadıköy, Konstantinopoli, Osmanien valtakunta
Kuollut11. joulukuuta, 1975 (70 vuotta)
İçerenköy, Istanbul, Turkki
Vanhemmat
  • Mehmet Nail
  • Fatma Zehra
Puoliso
  • Mehpare (1931–35)
  • Bedriye (1936–75)
Lapset 3; Yağmur, Buğra, Kaniye
Sukulaiset Nejdet Sançar (veli)
Muut tiedot
Merkittävät teoksetBozkurtların Ölümü (1946)

Bozkurtlar Diriliyor (1949)

Ruh Adam (1972)

Hüseyin Nihâl Atsız (12. tammikuuta 1905 - 11. joulukuuta 1975)[1] oli kiistelty turkkilainen kirjailija, julkaisija, runoilija, historioitsija ja filosofi. Hänet tunnettiin ultranationalistisesta, panturkkilaisesta ja turanistisesta ideologiastaan. Atsız, vastustaen Kemalismia tunnustautui avoimesti ’rasistiksi’. Hän suosi turkkilaista etnistä nationalismia, jonka mukaan turkkilainen voi olla vain verenperinnönsä puolesta.

Atsız koki islamin olevan "uskonto arabialaisille", ja täten suosi tengriläisiä perinteitä; todeten turkkilaisten olleen "mahtava kansa jo ennen islamia". Atsız julkaisi yli 30 runoa, kuusi romaania, historiallisia lehtiä ja toimi kirjallisuuden opettajana. Hänet tuomittiin vankeuteen mutta myöhemmin armahdettiin. Istanbulissa on Nihal Atsızin mukaan nimetty puisto.

Nuoruus ja yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hüseyin Nihâl Atsız syntyi vuonna 1905 nykyisessä Istanbulissa. Hänen isänsä oli laivaston komentaja Mehmet Nail Bey, ja äiti Fatma Zehra hanım, laivaston komentaja Osman Fevzi Beyn tytär.[2]

Atsız opiskeli nuorena eri kouluissa ennen kuin vuonna 1922 aloitti opiskelun sotilaskoulussa. Sieltä hänet erotettiin, koska hän kieltäytyi tervehtimästä arabitaustaista ylemmän arvon omaavaa upseeria.[1] Atsız opiskeli seuraavaksi Istanbulissa opettajakoulussa ja myös kirjallisuuden yliopistossa ja valmistui vuonna 1930. Yliopistossa hän toimi professori Fuat Köprülün assistenttina, kunnes hänet erotettiin teesin Türk Tarih Tezi vastustamisesta.[3][4]

Atsızilla oli kaksi poikaa ensimmäisen vaimonsa Bedriyen kanssa. He olivat toimittaja Yağmur Atsız, ja Buğra Atsız, akateemikko, nationalistinen kirjailija. Hänellä oli myös adoptiotytär, Kaniye. Atsızilla oli nuorempi veli, Nejdet Sançar, joka myös oli vaikuttava panturkkilainen ideologi.[2]

Politiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nihal Atsızin ja hänen ystäväpiirinsä vastustivat presidentti Atatürkin johtajuutta, Turkin ulkopolitiikkaa ja etenkin "sovintopolitiikkaa" Neuvostoliiton kanssa. Atsızin kannattajat pilkkasivat "kemalistisia yrityksiä" yhdistää turkkilaiset varhaisen Anatolian ja Mesopotamian sivilisaatioihin. Atsızin näkemys Atatürkista kuitenkin muuttui hieman positiivisemmaksi myöhemmin, ja hän ylisti tämän nationalismia kirjoituksissaan.[5]

Atsız tunnettiin parhaiten nationalistisista näkemyksistään, aktiivisesta kampanjastaan turkkilaisia kommunisteja vastaan, ja tengrismiläisten perinteiden omaksujana. Atsız koki rasismin ja panturkkilaisuuden olevan turkkilaisen nationalismin kaksi päätekijää ja kiisti ideologit, kuten Ziya Gökalpin ja Hamdullah Suphi Tanriöverin, jotka olivat eri mieltä rasismin merkityksestä.[6] Puhuessaan rasismista Atsız kuitenkin kuvaili aihetta muun muassa seuraavasti: "Rasismissa ei ole kyse pään mittaamisesta, veren analysoinnista tai seitsemän esivanhemman laskemisesta, kuten jotkut huijarit ovat väittäneet."[7], ja 1940-luvun oikeudenkäyntien aikana hän sanoi pitävänsä myös joitain turkkilaisuutta edistäneitä, osittain ei-turkkilaisia, joilla "ei ole tunteita muita rotuja kohtaan", oman kansansa jäseninä.[8]

Atsız oli yksi nationalistista Harmaat sudet -järjestöä vaikuttaneista ajattelijoista. Hän muun muassa kirjoitti, että kiptšakit Liettuasta, ja kirgiisit ovat "samaa verta", eli turkkilaisia, mutta "muukalaiset" Turkissa, kuten "juutalaiset tai neekerit", eivät ole turkkilaisia, vaikka puhuisivatkin kieltä.[9][10]

Presidentti Atatürkin nationalismin luonnetta kuvasi sen määritelmä turkkilaisesta; turkin kansalainen on turkkilainen. Kyseisen näkemyksen kannattajien mukaan Turkin valtiomiehet hylkäsivät saksalaisen etnisen nationalismin ja matkivat ranskalaista kansalaisnationalismia lieventämällä "turkkilaisuuden" tarkoittamaan lähinnä laillista kategoriaa. Kemalismi, Turkin tasavallan perustava ideologia, oli Atsızin ankaran kritiikin kohteena etenkin kirjassa Dalkavuklar Gecesi.[11]

Vuonna 1934 Atsız ilmaisi, että "juutalainen on yksi Turkin sisäisistä vihollisista". 1940-luvun lopulla hän puolestaan ylisti juutalaisten nationalismia, sionismia: "Juutalaiset kykenivät saamaan takaisin oman maaperänsä, jonka he menettivät 2000 vuotta sitten, ja elvyttämään heprean kielen, joka tähän asti on jäänyt vain kirjoihin".[12]

Atsızin mukaan turkkilaisten ja ei-turkkilaisten pitäisi välttää seka-avioliittoja, koska "rakkaudella ja nationalistisella tunteella ei ole sama arvo". Hän myös uskoi nationalismin olevan tärkeämpää kuin uskonto. Atsız alkuaikoina kehui islamia, mutta myöhemmin kritisoi sitä. Hän myös vastusti panislamilaisuutta ja painotti mielipidettään siitä, että ”turkkilaiset olivat mahtava kansa jo ennen islamin omaksumista”.[13]

Corry Guttstadt on kuvannut Atsızia seuraavasti: "Hänen turkkilaisuutensa perustui veren ja rodun yhteyteen; hän edusti paluuta islamia edeltävälle turkkilaiselle ajatukselle".[14] Jacob M. Landaun mukaan Atsız oli myötätuntoinen natsi-Saksaa kohtaan. Landau kirjoittaa kirjassaan Exploring Ottoman and Turkish History: "Atsiz oli suuri natsi-Saksan rotuteorioiden ihailija, joka toi esiin mietteitään useasti töissään 1930-1940-luvuilla. Hänen artikkelinsa väittivät, kerta toisensa jälkeen, että panturkkilaisuuden pystyisi ja se pitäisi saavuttaa sodan kautta." Lukuun ottamatta sitä, että Atsız suosi natsi-Saksaa Neuvostoliiton sijasta, hän kiisti kyseiset väitteet, todeten, että hän alkoi julkaista ideoitansa jo ennen kuin Hitler tunnettiin kunnolla Turkissa.[15][16][17]

Oikeudelliset syytteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Atsız matkalla oikeuteen.

Atsız joutui syytteeseen kahdesti vuonna 1944. Ensimmäinen syyte oli Sabahattin Alin aloitteesta. Atsız oli syyttänyt häntä ja kolmea muuta kommunistia petturuudesta ja varoittanut pääministeri Şükrü Saracoğlua heistä. Hän sai aluksi kuuden kuukauden ja lopulta lyhennetyn neljän kuukauden tuomion. Kyseisen oikeudenkäynnin aikaan Atsızin kannattajat järjestivät mielenosoituksia. Monia pidätettiin ja myöhemmin tuomittiin.[18][19][20][21]

Atsız ja 22 muuta, kuten Reha Oğuz Türkkan ja Alparslan Türkeş, saivat seuraavaksi tuomion rasismiin ja turanismiin yllyttämisestä. Aluksi tuomio oli kuusi vuotta ja kuusi kuukautta, seuraavaksi vuosi ja kuusi kuukautta, ja lopulta hän (sekä muut tuomitut) saivat armahduksen.[22][23][24]

Vuonna 1973 Atsız sai viidentoista kuukauden vankilatuomion kurdilaisten separatistien vastaisista kirjoituksista. Hän kirjoitti, että "kurdien pitäisi lähteä Turkista (jos he päättävät pitää kurdimyönteisen propagandansa) ja oppia armenialaisilta, mitä tapahtuu ihmisille, jotka haastavat Turkin valtion". Monet, mukaan lukien pormestarit, toimittajat, kirjailijat, yliopisto-opettajat ja oppilaat, pyysivät presidentti Fahri Korutürkia vapauttamaan Atsız vankilasta. Kahden ja puolen kuukauden jälkeen hänet armahdettiin.[25][23]

Atsızin ura opettajana koki hankaluuksia konfliktien, etenkin oikeudellisten takia.[26]

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joukko kirjailijoita ja tutkijoita halusi osoittaa kunnioituksensa Nihal Atsızille julkaisemalla hänestä kirjoitetun kirjan ja antamalla sen lahjaksi, mutta hän kuoli ennen sitä, ja se julkaistiin jälkeenpäin vuonna 1976.[27][28]

Nuorten akateemisten ja kirjailijoiden ryhmä julkaisi hänestä kirjan Vaktiyle Bir Atsız Varmış, joka sisälsi artikkeleita ja vertailevia tutkimuksia hänen töistään, elämästään ja mielipiteistään.[29] Maltepen alueella Istanbulissa on puisto, joka on nimetty Atsızin mukaan.[30]

Kirjallinen työ

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nihal Atsızin historialliset esseet on kerätty kirjaan Türk Tarihinde Meseleler. Elämänsä aikana hän kirjoitti 38 runoa ja kuusi romaania.[31]

Lehdet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Atsız julkaisi monia akateemisia esseitä, joiden aiheina oli osmanialainen kirjallisuus ja historia. Hän aloitti lehtien julkaisun vuonna 1931 ja jatkoi työtä kuolemaansa saakka. Atsız Mecmua oli hänen ensimmäinen panturkkilainen lehti. Sitä julkaistiin 1931–1932 välisenä aikana.[32] Orhun ilmestyi aluksi 1933–1934 ja uudelleen 1943–1944.[33] Sen seuraaja, Orkun ilmestyi 1950 ja myös 1962–1963.[23] Hänen viimeinen lehtensä Ötüken ilmestyi 1964–1975.[34]

Romaanit ja runot

Dalkavuklar Gecesi (1941) kertoo tarinan poliittisesta korruptiosta heettiläisten aikaan, mutta avainromaanin tavoin se viittaa kemalismin ja Ataturkin vallan aikaan.[35]

Bozkurtların Ölümü (1946) on yksi turkkilaisen historiallisen kirjallisuuden suosituimpia teoksia. Kirja keskittyy ensimmäisen Göktürkkien imperiumin viimeisiin päiviin ja prinssi Kür-Şadin kapinaan ja hänen neljäänkymmeneen soturiin kiinalaisia hyökkääjiä vastaan. (Kürşad on Atsızin keksimä nimi prinssille).[31]

Bozkurtlar Diriliyor (1949) on edellisen jatko-osa. Se kertoo tarinan Urungusta, Kür-Şadin pojasta, ja Göktürkkien toisen imperiumin alusta. Molemmat romaanit olivat hyvin suosittuja Turkissa. İsmet Hürmüzlü teki näytelmän aiheesta, ja tietyt kirjojen kappaleet olivat kirjallisuuden tunneilla kouluissa mukana opetuksessa.[31]

Deli Kurt (1958) on mystinen romanssi sipahisotilaan ja shamaaninaisen välisestä romanssista osmanien valtakunnan alkuvuosina.[31]

Z Vitamini (1959) satiirinen komedia İnönün -hallituksesta. Siinä kuvitteellinen vitamiini antaa kuolemattomuuden diktaattorille ja hänen hallitukselleen.[31]

Ruh Adam (1972) on Atsızin viimeinen romaani. Se on monimutkainen psykologinen teos, jossa on hengellinen ja mystinen tunnelma, täynnä surrealistisia ja allegorisia hahmoja, kuten Yek, joka symboloi saatanaa, ja luutnantti Seref, joka symboloi kunniaa. Sen tarina keskittyy alkoholisoituneen entisen armeijan upseerin ja diabolisen nuoren high school -oppilaan välille. Se sai vaikutteita Atsızin omasta elämästä.[23]

Atsızin runoja on kerätty teokseen Yolların Sonu (1946).[1]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarinat

  • Dönüş' (The Return), In Atsız Mecmua, sayı.2 (1931), Orhun, Sayı.10 (1943)
  • Şehidlerin Duası' (Prayer of Martyrs), In Atsız Mecmua, Sayı.3 (1931), Orhun, Sayı.12 (1943)
  • Erkek, Kız (Boy, Girl), In Atsız Mecmua, Sayı.4 (1931)
  • İki Onbaşı, Galiçiya...1917...' (Two Corporals, Galicia...1917...), In Atsız Mecmua, Sayı.6 (1931), Çınaraltı, Sayı.67 (1942), Ötüken, Sayı.30 (1966)
  • Her Çağın Masalı: Boz Doğan ve Sarı Yılan (Tale of All Ages: Grey Hawk and Yellow Snake), In Ötüken, Sayı.28 (1966)

Runot

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Hüseyin Nihal Atsız biyografya. Viitattu 27.10.2021.
  2. ↑ a b Umut Uzer: An Intellectual History of Turkish Nationalism, s. 125. The University of Utah Press, 2016. ISBN 9781607814658
  3. ↑ Anti-modernism: Radical Revisions of Collective Identity muse.jhu.edu. Viitattu 27.10.2021.
  4. ↑ Aytürk, Ilker 2011, s. 316
  5. ↑ Ozan Karabulak: Atsız ve Türkçülüğün Yarım Asrı - Süreli Yayınlarda Türk Milliyetçiliğinin Seyri, s. 184-207. Ötüken Neşriyat, 2018. ISBN 9786051556307
  6. ↑ Umut Uzer: Identity and Turkish Foreign Policy : The Kemalist Influence in Cyprus and the Caucasus, s. 48-49. Bloomsbury, 2011. ISBN 9781848855694
  7. ↑ ÖTÜKEN- Şubat 1966 issuu.com. Viitattu 27.10.2021.
  8. ↑ Serkan Akgöz: Sançar, Nejdet. Irkçılık Turancılık Davası Mahkeme Günlükleri, 1944. ISBN 9786058359550
  9. ↑ Nihal Atsız's World-View and Its Influences on the Shared Symbols, Rituals, Myths and Practices of the Ülkücü Movement scholar.google.com. Viitattu 27.10.2021.
  10. ↑ Jacob M. Landau: Pan-Turkism: From Irredentism to Cooperation, s. 88. Indiana University Press, 1955. ISBN 9780253328694
  11. ↑ Ilker Aytürk: The Racist Critics of Atatürk and Kemalism. Bilkent University, Ankara.
  12. ↑ Ofra Bengio: The Turkish-Israeli Relationship, s. 77. Palgrave MacMillan, 2009.
  13. ↑ Uzer, Umut 2016, s. 132–133
  14. ↑ Corry Guttstadt: Turkey, the Jews, and the Holocaust, s. 40. Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-0-521-76991-4
  15. ↑ Jacob M. Landau: Pan-Turkism in Turkey, s. 94. C. Hurst & Company. ISBN 0905838572
  16. ↑ Jacob M. Landau: Exploring Ottoman and Turkish History. s. 258. Hurst & Company, 2004. ISBN 978-1-85065-752-1
  17. ↑ En Sinsi Tehlike (turkiksi) bilgicik.com. Viitattu 27.10.2021.
  18. ↑ Sakir Dincsahin: State and Intellectuals in Turkey: The Life and Times of Niyazi Berkes, 1908–1988, s. 70-71. Lexington Books, 2015. ISBN 978-0-7391-9132-3
  19. ↑ BAŞVEKİL SARAÇOĞLU ŞÜKRÜ’YE İKİNCİ AÇIK MEKTUP (turkiksi) huseyinnihalatsiz.com. Viitattu 27.10.2021.
  20. ↑ BASINDA SABAHATTİN ALİ-NİHAL ATSIZ DAVASI (turkiksi) arastirmax.com. Arkistoitu 18.2.2022. Viitattu 27.10.2021.
  21. ↑ Folklore on Trial: Pertev Naili Boratav and the Denationalization of Turkish Folklore jstor.org. Viitattu 27.10.2021.
  22. ↑ 3 Mayıs Türkçülük Günü sözleri ve mesajları! Türkçülük Günü nasıl ortaya çıktı? sozcu.com.tr. Viitattu 26.10.2021.
  23. ↑ a b c d Ahmet Bican Ercilasun: Atsız, Türkçülüğün Mistik Önderi. Määritä julkaisija! ISBN 9786052221068
  24. ↑ Stephane De Tapia: Die völkisch-religiöse Bewegung im Nationalsozialismus: eine Beziehungs- und Konfliktgeschichte, s. 304. Vandenhoeck & Ruprecht, 2011. ISBN 9783525369227
  25. ↑ Umut Uzer: An Intellectual History of Turkish Nationalism, s. 132. The University of Utah Press, 2016. ISBN 9781607814658
  26. ↑ Aytürk, Ilker 2011, s.316
  27. ↑ Güngör, Erol; Kafalı, Mustafa; Sertkaya, Osman Fikri; Gömeç, Saadettin: Atsız Armağanı I. Määritä julkaisija! ISBN 9786052028285
  28. ↑ Güngör, Erol; Kafalı, Mustafa; Sertkaya, Osman Fikri; Gömeç, Saadettin (2017). Atsız Armağanı II
  29. ↑ (Once upon a time there was Atsız) inspired by his verses: "Vaktiyle bir Atsız varmış derlerse ne hoş / anılmakla hangi bir ruh olmaz ki sarhoş?" (If one day some say "once upon a time there was Atsız", I would be delighted / Whose soul would not be intoxicated by being remembered?). Määritä julkaisija! ISBN 978-605-86024-6-5
  30. ↑ Maltepe’de bir parka ‘Nihal Atsız’ adı verildi hurriyet.com.tr. 2020. Viitattu 27.10.2021.
  31. ↑ a b c d e Jacob M. Landau: Ultra-Nationalist Literature in the Turkish Republic: A Note on the Novels of Hüseyin Nihâl Atsiz. Middle Eastern Studies, 2003.
  32. ↑ Jacob M. Landau: Pan-Turkism in Turkey, s. 76. Hurst & Company., 1981. ISBN 0905838572
  33. ↑ Jacob M. Landau: Pan-Turkism: From Irredentism to Cooperation, s. 88. Indiana University Press, 1995. ISBN 9780253328694
  34. ↑ Uzer, Umut 2016, s.137
  35. ↑ Ilker Aytürk: The Racist Critics of Atatürk and Kemalism, from the 1930s to the 1960s. Bilkent University.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nihal_Atsız&oldid=21543227”