Natriumperjodaatti
| Natriumperjodaatti | |
|---|---|
 |
|
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | NaIO4 |
| Moolimassa | 213,89 |
| Ulkomuoto | Väritön kiteinen aine[1] |
| Sulamispiste | 300 °C (hajoaa)[1] |
| Tiheys | 3,865 g/cm3[1] |
| Liukoisuus veteen | 144,4 g/l (25 °C)[1] |
Natriumperjodaatti (NaIO4) on natrium- ja perjodaatti-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä käytetään muun muassa hapettimena orgaanisen kemian synteeseissä ja biokemiallisissa tutkimuksissa.
Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Huoneenlämpötilassa natriumperjodaatti on väritöntä kiteistä ainetta. Yhdisteen alkeiskoppi ontetragonaalinen. Aine liukenee hyvin veteen ja happoliuoksiin, mutta ei orgaanisiin liuottimiin. Kidevedettömän natriumperjodaatin lisäksi tunnetaan myös kidevedellinen trihydraatti (NaIO4·3H2O). Kuumennettaessa natriumperjodaattia noin 300 °C:n lämpötilaan se hajoaa muodostaen natriumjodaattia. Yhdiste on vahva hapetin.[1][2]
Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Natriumperjodaattia valmistetaan hapettamalla natriumjodaatin vesiliuosta kloorilla emäksisissä olosuhteissa tai elektrolyyttisesti.[1]
- NaIO3 + Cl2 + 2 NaOH → NaIO4 + 2 NaCl + H2O
Natriumperjodaattia käytetään hapettimena muun muassa orgaanisen kemian synteeseissä. Se hapettaa diolit aldehydeiksi ja samalla katkeaa hiilten välinen sidos.[2][3] Lisäksi se hapettaa muun muassa sulfideita, selenidejä, fenoleita, indoleja ja tetrahydro-β-karboliineja.[2] Biokemiallisissa tutkimuksissa natriumperjodaattia käytetään muun muassa hapettamaan hiilihydraatteja ja glykoproteiinien hillihydraattiosia.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 277–278. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
- ↑ a b c Andrew G. Wee, Jason Slobodian, Manuel A. Fernández-Rodríguez & Enrique Aquilar: Sodium Periodate, e-EROS Encyclopedia of Reagents for Organic Synthesis, John Wiley & Sons, New York, 2006. Teoksen verkkoversio Viitattu 5.5.2016
- ↑ Francis A. Carey & Richard J. Sundberg: Advanced Organic Chemistry B: Reactions and synthesis, s. 1127. Springer, 2007. ISBN 978-0-387-68350-8. (englanniksi)
- ↑ Greg T. Hermanson: Bioconjugate Techniques, s. 49. Academic Press, 2013. ISBN 9780123822390. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 5.5.2016). (englanniksi)