Nadežda Petrovna Romanova

Nadežda Petrovna Romanova (3. maaliskuuta 1898 Dulberin palatsi, Jalta, Krim, Venäjän keisarikunta – 21. huhtikuuta 1988 Chantilly, Ranska) oli venäläinen ruhtinatar.

Suku

Hän oli suuriruhtinas Pjotr Nikolajevitšin ja montenegrolaisen prinsessa Militzan toiseksi vanhin tytär. Montenegron prinsessa Militza (Milica, Militša) Petrović-Njegoš (1866–1951) oli Montenegron kuningas Nikola I Petrović Njegošin ja kuningatar Milena Vukotićin tytär.

Hänellä oli kaksi sisarusta, ruhtinatar Marina Petrovna Romanova ja ruhtinas Roman Petrovitš Romanov. Nikolai I oli Nadeždan isoisoisä, eli Nadežda oli sukua keisarille neljännessä polvessa.

Hänen arvonimensä oli Aleksanteri III:n vuonna 1885 antaman säädöksen mukaan Keisarilllisen veren ruhtinatar, eikä suuriruhtinatar.^[1]

Koko Nikolajevitšien klaani, setä, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš Romanov ja isä Pjotr Nikolajevitš Romanov perheineen siirtyivät Kaukasukselle, Nikolain saatua nimityksen sinne. Ensimmäisen maailmansodan syttymisestä lähtien Pjotr oli palvellut veljensä Nikolain esikunnassa.

Avioliitto ja jälkeläiset

Nadežda oli juuri ennen sotaa kihlautunut suuriruhtinas Konstantin Konstantinovitšin ja herttuatar Elisabet Saksi-Altenburgin keskimmäisen pojan, ruhtinas Oleg Konstantinovitšin (1892–1914) kanssa, joka kaatui Liettuassa ensimmäisessä maailmansodassa.

Hän avioitui ruhtinas Nikolai Vladimirovitš Orlovin (1891–1961) kanssa Krimillä huhtikuussa 1917, joka oli kenraali Vladimir Nikolajevits Orlovin (Nadeždan sedän, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin luottomies Kaukasuksella) ja ruhtinatar Olga Konstantinovna Beloselskaja-Belozerskajan poika. He erosivat Belgradissa vuonna 1940 ja ex-mies lähti siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin, jossa hän toimi YK:n kielenkääntäjänä New Yorkissa sekä Neuvostoliiton salaisen poliisin eli NKVD:n agenttina toisen maailmansodan aikana. Hän oli taistellut ensimmäisessä maailmansodassa ja Venäjän sisällissodassa, mutta hylkäsi valkoiset ja pakeni maasta valkoisten joukkojen suorittaman terrorin vuoksi. Historioitsija John Earl Haynesin ja Harvey Klehrin Venona-projektia koskevan analyysin mukaan Orlov sai KGB:ltä säännöllisen stipendin palveluksistaan raportoimalla maahanmuuttajaryhmiä koskevia tietoja Neuvostoliiton tiedustelupalvelulle sekä toimimalla uusien tiedonlähteiden etsijänä.^[2]

Heille syntyi kaksi lasta:

Irina Nikolajevna (1. maaliskuuta 1918 – 16. syyskuuta 1989), naimisissa paroni Herbert von Waldstattenin kanssa 27. huhtikuuta 1946 Roomassa, Italiassa, erosi 1946. Avioitui Anthony Adam Zylstran kanssa 8. tammikuuta 1960 Haagissa, Alankomaissa. Hänellä oli titteli ruhtinatar Irina Orlova. Hänellä oli kaksi lasta, vanhin tytär syntyi avioliitossa, nuorempi lapsi syntyi eron jälkeen ensimmäisestä miehestä.

Ksenia Nikolajevna (27. maaliskuuta 1921 – 17. elokuuta 1963), meni naimisiin Paul de Montegnacin kanssa 17. huhtikuuta 1943, erosi 1951. Meni naimisiin Jean Albert d'Almontin, Baron d'Almontin kanssa 14. maaliskuuta 1951 Pariisissa, Ranskassa. Hänellä oli titteli ruhtinatar Ksenia Orlova. Lapset: Calixte Nicolas Auguste de Montegnac (s. 24. syyskuuta 1944), ensimmäisestä avioliitostaan. Hän oli naimisissa kahdesti. Kaksi aviotonta tytärtä ja toinen tytär hänen toisesta avioliitostaan. Nadežda d'Almont, paronitar d'Almont (s. 20. maaliskuuta 1952), toisesta avioliitostaan. Vuonna 2002 hän meni naimisiin kreivi Raphael Tarnowskin (1937–2018) kanssa. Heillä ei ollut lapsia.

Maanpako

Hän pakeni perheensä ja vanhempiensa pakenivat huhtikuussa 1919 leskikeisarinna Maria Fjodorovnan, isän veli Nikolai Nikolajevitšin ja tämän puoliso Anastasian sekä 50 muun Romanovin ja näiden seuralaisten kanssa Venäjältä huhtikuussa 1919 brittiläisellä sotalaiva HMS Marlborough’lla Mustanmeren poikki Maltalle ja sieltä Etelä-Ranskaan.^[3] Nadeždan ja ruhtinas Nikolai Orlovin esikoinen, Irina oli alle vuoden ikäinen heidän paetessa Venäjältä ja laivan nuorin matkustaja.

Ruhtinatar Nadežda Petrovna oli maanpakoon lähteneitten Romanovien vanhin jäsen. Hän kuoli 90-vuotiaana 21. huhtikuuta 1988 Chantillyssa, Ranskassa, ja hänet haudattiin Samoisin hautausmaalle.

Viitteet

↑ Sebag Montefiore, Simon: Kolmas näytös: Rappio. Kolmas kohtaus: Kolossi. Romanovit 1613–1918. WSOY, 2016. S. 578 alaviite ISBN 978-951-0-42550-3
↑ John Earl Haynes, Harvey Klehr: Venona: Decoding Soviet Espionage in America. Yale University Press, 10.4.1999. ISBN 978-0-300-12987-8 Teoksen verkkoversio Viitattu 27.5.2025. (englanniksi)
↑ Sebag Montefiore, Simon: Kolmas näytös: Rappio. Neljäs kohtaus: Venäjänmaan isäntä. Romanovit 1613–1918. WSOY, 2016. S. 800. ISBN 978-951-0-42550-3

[1] Sebag Montefiore, Simon: Kolmas näytös: Rappio. Kolmas kohtaus: Kolossi. Romanovit 1613–1918. WSOY, 2016. S. 578 alaviite ISBN 978-951-0-42550-3

[2] John Earl Haynes, Harvey Klehr: Venona: Decoding Soviet Espionage in America. Yale University Press, 10.4.1999. ISBN 978-0-300-12987-8 Teoksen verkkoversio Viitattu 27.5.2025. (englanniksi)

[3] Sebag Montefiore, Simon: Kolmas näytös: Rappio. Neljäs kohtaus: Venäjänmaan isäntä. Romanovit 1613–1918. WSOY, 2016. S. 800. ISBN 978-951-0-42550-3

[1]

[2]

[3]