Merimiespuku

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Merimiespuvun suosio lastenasuna alkoi nuoren Edward VII:n muotokuvasta, jonka maalasi Franz Xaver Winterhalter vuonna 1846.

Merimiespuku tai merimiesasu on laivastossa palvelevien merisotilaiden univormusta vaikutteita saanut puku, josta tuli 1800-luvun lopulla erityisen suosittu lastenvaatteena etenkin pojilla, mutta myös tytöillä. Merimiespuvun tyypilliset värit ovat tummansininen ja valkoinen, ja puvun yläosan paidan kaulus on olkapäille levittyvä, nelikulmaiseksi leikattu leveä merimieskaulus. Sen reuna on sinivalkoraidallinen, kuten usein myös paidan hihansuiden kalvosimet. Kauluksen alle sidotaan merimieshuivi, jonka solmu voi etenkin tytöillä muodostaa eteen ison rusetin.[1][2] Tarinan mukaan laaja kaulus on syntynyt suojaamaan arvokasta silkkihuivia lialta[3].

Napit ovat messinginvärisiä metallinappeja, joissa on ankkuri- tai ruorikuvio. Merimiespuvun osana voi olla vaakaraidallinen trikooneule, joka näkyy paidan kaulusaukosta. Poikien merimiespukuun kuuluvat väljästi leikatut suorat housut, tyttöjen merimiespuvussa on yleensä laskostettu puolihame, niin sanottu vekkihame. [1]

Merimiespukuun voi kuulua myös tummansininen, kansitakin tyylinen puolipitkä päällystakki ja tyyliä noudattava päähine, kuten ”jolla” tai muunlainen merimieslakki, tai merimiesten 1800-luvulla käyttämä leveälierinen olkihattu.[1]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merimiespuvun suosio lastenvaattena sai alkunsa Englannin Walesin prinssi Albert Edwardin lapsuusmuotokuvasta vuodelta 1846, jossa hän esiintyy valkoisessa matruusin juhla-asua muistuttavassa puvussa. Merimiespuku alkoi saada suosiota paitsi näyttävyytensä, myös käytännöllisyytensä ansiosta: yläosan väljä leikkaus ja avoin kaulus antoivat lapselle liikkumisen vapautta paremmin kuin aikuisten miesten paitoja jäljittelevät kovakauluksiset paidat. Puku soveltui niin koti- kuin kouluasuksi ja oli näyttävä myös lasten juhla-asuna. Tummansininen merimiespuku oli helppohoitoinen arkikäytössä, valkoinen taas juhlavampi. Talvinen puku ommeltiin villakankaasta tai neulottiin villalangasta pitkine housuineen, kesällä käytettävä merimiesasu puuvilla- tai pellavakankaasta lyhytlahkeisine housuineen[2].

Varsinkin pojat pitivät merimiespuvusta, koska se mahdollisti roolileikin tärkeänä aikuisena ammattilaisena, sen ajan ”supersankarina”, ja kohotti näin lapsen itsetuntoa. Merenkulku oli 1800-luvulla arvostetuimpia aloja, ja monet lasten seikkailukirjatkin, kuten Robinson Crusoe ja Aarresaari, kertoivat merielämästä.[4]

Monien maiden kouluissa käytettävät koulupuvut ja meripartiolaisten asut ovat ottaneet vaikutteita merimiespuvusta, tunnetuimpina esimerkkeinä japanilaistyttöjen koulupuvut.[1] Itävaltalainen Wiener Sängerknaben -poikakuoro käyttää merimiespukuja esiintymisasunaan. Sarjakuvahahmo Aku Ankka piirrettiin alun perin merimiesasuiseksi siksi, että ensiesiintymisessään animaatioelokuvassa Viisas Kana Kananen hän asui asuntolaivassa keskellä lampea.

Merimiespuvun kaltaiset asut ovat aika ajoin tulleet osaksi myös aikuisten naisten muotia, kun taas lasten käytössä merimiespuku on jäänyt toisen maailmansodan jälkeen lähinnä alle kouluikäisten juhla-asuksi. Yleisin merimiespuvun ilmentymä nykyajassa lienevät tasaraitaiset trikoopaidat, jotka ovat peräisin ranskalaisten merimiesten puvuista.[1][3] Myös tummansininen klubitakki eli bleiseri on peräisin merimiehiltä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Nurmi, Virpi: Merimiesmuoti elää aina. Helsingin Sanomat, 26.3.1972, s. 12. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  2. a b Haloo, minä täällä! - Koulu 1880-1899 Keski-Suomen museo. Viitattu 19.9.2018.
  3. a b Lehtilä, Sannamari: Merimiesasut ovat yhdistelmä turhamaisuutta ja käytännöllisyyttä Yle Uutiset. 22.7.2017. Viitattu 18.9.2018.
  4. Rubinstein, Ruth P.: ”The Sailor Suit”, Society's Child: Identity, Clothing, and Style, s. 109–112. Westview Press, 2000. Teos Questia-palvelussa (vaatii tilauksen).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mårtens Ylva (toim.): Sjömanskostymen. Stockholm: Sjöhistoriska museet, 1999. ISBN 91-87214-93-8.