Merikäärmeet

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee eläimiä, taruolennoista katso merihirviö.
Merikäärmeet
Lattapyrstökäärme (Laticauda colubrina)
Lattapyrstökäärme (Laticauda colubrina)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Matelijat Reptilia
Lahko: Suomumatelijat Squamata
Alalahko: Käärmeet Serpentes
Heimo: Merikäärmeet
Hydrophiidae
M.A. Smith, 1926
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Merikäärmeet Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Merikäärmeet Commonsissa

Merikäärmeet (Hydrophiidae) on käärmeiden heimo. Ne ovat sukua myrkkytarhakäärmeille, mutta useimmiten ne sijoitetaan omaan heimoonsa. Se jakautuu kahdeksi alaheimoksi: lattapyrstökäärmeiksi (Laticauda) ja melakäärmeiksi (Hydrophiinae). Sukuja näihin alaheimoihin kuuluu yhteensä 16, joissa lajeja on kaikkiaan yli 50.

Merikäärmeet ovat täysin vesielämään sopeutuneita käärmeitä. Niitä voi tavata uiskentelemassa saaliinhakumatkalla niin veden pinnan aallokossa kuin syvyyksissäkin. Kaikki merikäärmeet ovat myrkyllisiä. Useimmat merikäärmelajit ovat varsin pienikokoisia, noin 1,1–1,5 metriä pitkiä.

Ulkonäkö ja rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikkien merikäärmeiden ominaispiirre on vaakasuuntaan litteähkö häntä.[1] Merikäärmeet kasvavat noin 1,1–1,5 metrin pituisiksi, mutta jotkin yksilöt ylittävät 2,5 metrin pituuden.[2] Merikäärmeiden myrkkyhampaat sijaitsevat yläleuan etuosassa ja muistuttavat rakenteeltaan myrkkytarhakäärmeiden hampaita.[3] Merikäärmeet luovat nahkansa 2-6 viikon välein. Eräiden merikäärmelajien väritys on meriveden saastumisen vuoksi muuttunut mustaksi.[4][5]

Vesielämästä huolimatta merikäärmeet hengittävät keuhkolla.[6] Niiden ainoa keuhko on kookas, ja käärmeen ollessa sukelluksissa se toimii kalojen uimarakon tavoin helpottaen käärmeen siirtymistä joko syvemmälle tai vastaavasti lähemmäksi pintaa. Merikäärmeet pystyvät olemaan sukelluksissa pitkän aikaa, jopa yli tunnin. Ne nousevat pinnalle hengittämään.[7][6][8]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki merikäärmeet elävät alueella, joka ulottuu Afrikan itärannikolta Pohjois- ja Etelä-Amerikan länsirannikoille.[9] Useimmat lajit elävät kuitenkin Intian valtameressä ja Tyynenmeren länsiosissa rannikoiden ja riuttojen läheisyydessä.[10] Yleisimpiä merikäärmeet ovat Australian pohjoispuolisissa saaristoissa, Indonesiassa ja Filippiineillä.[11][12] Ainoa todellinen avomerilaji on levykäärme (Hydrophis platurus), jota tavataan Madagaskarista Amerikkaan ulottuvalla merialueella.[13] Merikäärmeitä ei tavata Atlantilla, mitä on perusteltu sillä, että ne eivät selviä hengissä alle 19° C lämpötilassa, mikä on edellytys Hyväntoivonniemen kiertämiselle.[14]

Muut merikäärmeet ovat rannikkovesien asukkeja, jotka joskus nousevat jokia pitkin jopa yli 100 kilometrin päähän merestä. Tavallisesti ne viihtyvät parhaiten jokisuistossa, vuorovesirannikoilla ja koralliriutoilla.[15][16] Korallien luona elävät merikäärmeet ovat merkki korallin hyvinvoinnista.[17] Luzonin saarella Filippiineillä elää Taaljärvessä vajaan metrin mittaiseksi kasvava filippiinienvesikäärme (Hydrophis semperi). Se on toinen merikäärmeistä, joka on täydellisesti sopeutunut elämään suolattomassa vedessä. Toinen on Laticauda crockeri.[18][19] Merilajit eivät kuitenkaan selviä pelkässä suolavedessä, vaan nousevat pinnalle hengittämään.[7][6] Merikäärmeitä saalistavat valkomerikotka ja eräät hailajit.[20]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laticauda colubrina eli lattapyrstökäärme syö ankeriaan.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikäärmeiden ravintona ovat pääasiallisesti erilaiset kalat. Eräät merikäärmelajit ovat erikoistuneet saalistamaan lähes yksinomaan ankeriaita.[21] Kalojen lisäksi äyriäiset saattavat joutua merikäärmeiden saaliiksi. Koska merikäärmeiden eturuumis on hoikka, ne pystyvät iskemään yhtä hyvin suoraan eteen, sivulle ja alas. Pienet saaliskalat lamaantuvat lähes silmänräpäyksessä merikäärmeen myrkyn vaikutuksesta, kun taas kookkaammilta tähän saattaa kulua jopa viitisen minuuttia. Merikäärme pitää kiinni saaliistaan, kunnes se on lopettanut liikkumisen.[21] Kaikilla vesikäärmeillä on päässään suolarauhaset, joiden avulla ne pääsevät eroon ravinnon mukana saamastaan liiasta suolasta.[9]

Parvi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet merikäärmelajit esiintyvät ainakin ajoittain parvina. Käärmeet muodostavat parveillessaan pitkiä ja kapeita jonoja, jotka kiemurtelevat meren pinnalla merivirtojen mukana. Tällainen jono voi olla useita metrejä leveä ja kymmeniä metrejä pitkä ja näyttää sivustakatsojan silmissä yhdeltä valtavalta olennolta.[22] Joidenkin lajien parveilulla uskotaan olevan tekemistä niiden lisääntymisen kanssa.[23]

Myrkyllisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikäärmeiden myrkky on käärmeiden myrkyistä vahvinta. Myrkyllään merikäärme lamaannuttaa ja tappaa kalan tai muun uhrinsa nopeasti. Myrkky on niin voimakasta, että pisara sitä voi tappaa kolme ihmistä.[24] Merikäärmeiden myrkyt ovat lajista riippuen neurotoksisia, myotoksisia ja hemotoksisia. Lajiston myrkyt koostuvat entsyymeistä, proteiineista ja polypeptideistä, ja koostumus vaihtelee lajeittain.[21][25]

Vaikka merikäärmeiden myrkky voi olla yhtä tehokasta kuin kobrien, merikäärmeistä ei ole juuri vaaraa ihmiselle.[9] Se johtuu merikäärmeiden myrkkyhampaiden lyhyydestä ja haluttomuudesta iskeä. Vaikka merikäärme purisikin ihmistä, se ei välttämättä aina käytä myrkkyään. Kalastajat poimivat usein merikäärmeitä paljain käsin verkoistaan, ja eräitä lajeja (kuten juovalattapyrstöä) pyydystetään niiden nahan ja lihan vuoksi.[9][26] Varmoja tietoja merikäärmeiden puremiin kuolleista ihmisistä on vain vähän.[27]

Merikäärmeiden myrkyllisyys johtuu siitä, että niiden on tapettava saaliinsa nopeasti. Muuten nopea kala ehtisi paeta paikalta ennen myrkyn vaikutusta, eikä käärme enää löytäisi sitä.[21][27]

Alaheimot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elapidae

Kobra


Hydrophiinae

Laticauda




Notechis


Merikäärmeet


Emydocephalus



Aipysurus





Hydrelaps



Hydrophis







Lattapyrstökäärmeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lattapyrstökäärmeisiin (Laticauda) kuuluu seitsemän lajia.[28] Lattapyrstökäärmeet pystyvät liikkumaan myös kuivalla maalla. Tämä on tarpeen, sillä naaraat nousevat maalle munimaan.[9][29][28] Niiden ruumiin poikkileikkaus on lähes pyöreä; vain pyrstö on litteäkylkinen. Vatsapuolen suomut ovat kookkaita kilpiä. Lattapyrstökäärmeiden sierainaukot ovat siirtyneet pään päälle, mutta eivät yhtä taakse kuin melakäärmeillä. Lajin yksilöitä saattaa tavata jopa satojen metrien päässä vedestä paistattelemassa päivää. Juovalattapyrstö voi kasvaa yli kaksimetriseksi.

Lattapyrstökäärmeiden munintakausi voi kerätä lajin yksilöitä massoittain tietyille alueille. Juovalattapyrstöä (Laticauda semifasciata) pyydystetäänkin joka vuosi kymmeniätuhansia yksilöitä munintapaikoilta. Laji on muutoinkin taloudellisesti merkittävin merikäärme, sillä itäaasialaiset käyttävät sen nahkaa ja lihaa.[29] Monet uskovat merikäärmeiden lihan muun muassa lisäävän seksuaalista halukkuutta.[30]

Melakäärmeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Melakäärmeet (Hydrophiinae) ovat täysin sopeutuneet vesielämään.[28] Melakäärmeiden ruumis on pituuteensa nähden varsin tukeva, mistä ei vedessä ole mitään haittaa mutta mikä tekee maalla elämisen mahdottomaksi. Melakäärmeillä ei ole vatsapuolella monille maakäärmelajeille tyypillisiä paksuja ja lomittuvia suomuja, joten ne eivät myöskään kykene työntämään itseään eteenpäin maakäärmeiden tapaan. Alaheimoon kuuluu 41 sukua.[31] Eräät melapyrstökäärmeet ovat kasvaneet lähes kolmen metrin mittaisiksi.[32]

Melakäärmeiden pyrstö on samanlainen kuin lattapyrstökäärmeiden. Toisin kuin lattapyrstökäärmeillä, melakäärmeiden ruumiin poikkileikkaus on kuitenkin soikea ja litteäkylkinen. Melakäärmeiden sierainaukot ovat päälaella taempana kuin lattapyrstökäärmeillä. Ruumista peittävät suomut ovat kauttaaltaan samanlaisia. Kaikki melakäärmelajit ovat ovovivipaarisia, eli ne synnyttävät eläviä ja varsin kookkaita poikasia.[28]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

  1. Rasmussen, A.R. (2001) Sea Snakes. PDF. Teoksessa Kent E. Carpenter; Volker H. Niem. The living marine resources of the Western Central Pacific. FAO species identification guide for fishery purposes. Rooma: Food and Agriculture Organization of the United Nations. s. 3988. (englanniksi)
  2. VAD ÄR EN HAVSORM? www.alltomvetenskap.se. Viitattu 28.2.2018. (ruotsiksi)
  3. Harold Heatwole: Sea Snakes, s. 96-97. UNSW Press, 1999. ISBN 9780868407760. Teoksen verkkoversio (viitattu 6.2.2018). en
  4. Sea snakes are turning black in response to industrial pollution New Scientist. Viitattu 5.2.2018. (englanniksi)
  5. Sea snakes IUCN. 28.2.2010. Viitattu 28.2.2018. (englanniksi)
  6. a b c Sea Snake Biology www.seasnakes.info. Viitattu 2.2.2018.
  7. a b Harvey B. Lillywhite, Leslie S. Babonis, Coleman M. Sheehy, Ming-Chung Tu: Sea snakes (Laticauda spp.) require fresh drinking water: implication for the distribution and persistence of populations. Physiological and biochemical zoology: PBZ, November 2008, nro 6, s. 785–796. PubMed:18821840. doi:10.1086/588306. ISSN 1537-5293. Artikkelin verkkoversio.
  8. Sea snakes IUCN. 28.2.2010. Viitattu 6.2.2018. (englanniksi)
  9. a b c d e Seeschlangen - Lexikon der Biologie spektrum.de. Viitattu 25.1.2018. (saksaksi)
  10. The aggressive Sea snake and its venom www.venomoussnakes.net. Viitattu 5.2.2018. (englanniksi)
  11. Harold Heatwole: Sea Snakes, s. 14-17. UNSW Press, 1999. ISBN 9780868407760. Teoksen verkkoversio (viitattu 6.2.2018). en
  12. Merikäärmehavainnot Australian luoteisrannikolla. Udyawer et al 2010, s. 10.
  13. Hydrophis platurus (Pelagic Sea Snake, Yellow-bellied Sea Snake) www.iucnredlist.org. Viitattu 26.1.2018.
  14. Why are there no sea snakes in the Atlantic?
    1. FloridaMuseumScience. 29.11.2017. Viitattu 22.2.2018. (englanniksi)
  15. Udyawer et al 2016, s. 2.
  16. P. Gopalakrishnakone: Sea Snake Toxinology, s. 237. NUS Press, 1994. ISBN 9789971691936. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.2.2018). en
  17. Ny havsorm hittad på museum Mynewsdesk. Viitattu 28.2.2018. (ruotsiksi)
  18. Hydrophis semperi (Lake Taal Snake) www.iucnredlist.org. Viitattu 26.1.2018.
  19. Laticauda crockeri (Crocker's Sea Snake, Rennell Island Sea Krait) www.iucnredlist.org. Viitattu 26.1.2018.
  20. Harry W. Greene: Snakes: The Evolution of Mystery in Nature, s. 238. University of California Press, 1997. ISBN 9780520200142. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.2.2018). en
  21. a b c d Marshall Cavendish Corporation: Encyclopedia of the Aquatic World, s. 1268-1270. Marshall Cavendish, 2004. ISBN 9780761474272. Teoksen verkkoversio (viitattu 3.2.2018). en
  22. The sea snakes are coming. New Scientist. Viitattu 5.2.2018. (englanniksi)
  23. Aquarium of the Pacific: Banded Sea Krait www.aquariumofpacific.org. Viitattu 28.2.2018. (englanniksi)
  24. Should We Be Worried About Sea Snakes? jrscience.wcp.muohio.edu. Viitattu 6.2.2018.
  25. Heatwole 1999, s. 98-99.
  26. P. Gopalakrishnakone: Sea Snake Toxinology, s. 206-207. NUS Press, 1994. ISBN 9789971691936. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.2.2018). en
  27. a b Sea snakes are gentle and shy but venomous susanscott.net. Viitattu 22.2.2018.
  28. a b c d Sea Snake Biodiversity www.seasnakes.info. Viitattu 2.2.2018.
  29. a b Laticauda semifasciata (Chinese Sea Snake) www.iucnredlist.org. Viitattu 26.1.2018.
  30. Cao Van Nguyen, Tao Nguyen, AMELIA MOORE, ALFRED MONTOYA, Arne Rasmussen, KENNETH BROAD: Sea Snake Harvest in the Gulf of Thailand, s. 1684. ResearchGate.com, 2014-12-01. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.1.2018).
  31. ITIS Standard Report Page: Hydrophiinae www.itis.gov. Viitattu 11.2.2018.
  32. Michael Allaby: Oceans: A Scientific History of Oceans and Marine Life, s. 170. Infobase Publishing, 2009. ISBN 9780816060993. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.2.2018). en

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]