Meleerattu paperi
Meleerattu paperi (ransk. mêler, sekoittaa yhteen)[1] on paperia, jota valmistettaessa paperimassaan on sekoitettu värillisiä kuituja. Sen valmistusmenetelmä kehitettiin Englannissa 1830-luvulla. Koska meleeratun paperin käyttö vaikeutti väärentämistä, sitä alettiin käyttää varmuuspainatteissa, etenkin seteleissä. Suomessa sitä käytettiin ensimmäisen kerran setelityyppeihin 1897/1898 ja sitten tyypin 1945 Litt.B-painoksesta (Littera) eteenpäin. Nykyajan setelipapereissa käytetään paljain silmin nähtävien eli optisten kuitujen ohella fluoresoivia kuituja ja magneettisia kuituja. Flueresoivat kuidut reagoivat infrapuna- tai ultraviolettisäteilyyn.[1]
Paperimassaan sekoitettavien painotuotteiden väärentämistä vaikeuttavien kuitujen yhteisnimitys on varmuuskuitu. Ne voivat olla luonnonkuituja tai tekokuituja. Setelipapereissa varmuuskuituja alettiin käyttää 1800-luvun loppupuolella, kun setelipainoissa otettiin käyttöön Wienin menetelmä, johon sisältyi myös muita turvatekijöitä.[2] Wienin menetelmän kehitti ja patentoi itävaltalainen hovineuvos Musil von Mollenbruch. Menetelmässä käytettiin painamiseen erikoisvalmisteisia teräslaattoja ja varmuusvärejä sekä meleerattua paperia. Tämän setelinvalmistusmenetelmän arveltiin takaavan suojan kaikkea väärentämistä vastaan. Suomessa tällä menetelmällä painettiin 1890-luvun loppupuolella uusien seteleiden etusivu.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lindqvist, Sven E.: Numismaattinen sanakirja. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-13928-2.