Kupariftalosyaniini

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kupariftalosyaniini
Phthalocyanine blue.jpg
Copper phthalocyanine.svg
Tunnisteet
CAS-numero 147-14-8
Ominaisuudet
Molekyylikaava C38H16N8Cu
Moolimassa 576,078
Ulkomuoto Sininen kiteinen aine
Kiehumispiste 500–580 °C (sublimoituu)[1]
Tiheys 1,43 g/cm3 (β-muoto)[1]
Liukoisuus veteen Ei liukene veteen

Kupariftalosyaniini (C38H16N8Cu) on kuparin ja ftalosyaniinin muodostama kompleksiyhdiste. Yhdistettä käytetään pigmenttinä esimerkiksi maaleissa.

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huoneenlämpötilassa kupariftalosyaniini on väriltään sinistä kiteistä ainetta. Se on polymorfista eli sillä on useita eri kidemuotoja. Siitä tunnetaan muun muassa α-, β-, γ-, δ- ja ε-muodot. Näistä yleisimmät ovat sävyltään punertava α-muoto ja vihertävä β-muoto. Värisävy riippuu kidemuodon lisäksi myös aineen hienojakoisuudesta. Kupariftalosyaniini ei liukene veteen eikä orgaanisiin liuottimiin. Happo- tai emäsliuoksiin se sen sijaan on liukoista. Kupariftalosyaniini kestää hyvin korkeitakin lämpötiloja ja on myös kemiallisesti stabiili.[2][1][3][4][5][6]

Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kupariftalosyaniinin valmistamiseen on kaksi menetelmää. Yhdistettä voidaan valmistaa kuparisuolan ja ftaalianhydridin ja urean tai kuparisuolan ja ftalonitriilin välisellä reaktiolla. Katalyyttinä voidaan käyttää molybdaattisuoloja. Lähtöaineita kuumennetaan joko liuoksessa tai reaktio suoritetaan ilman liuotinta sulattamalla lähtöaineet. Tuote voidaan puhdistaa tarvittaessa sublimoimalla inertin suojakaasun läsnä ollessa. Väriainekäyttöä varten tuote jauhetaan haluttuun partikkelikokoon.[1][3][4][5][6]

Kupariftalosyaniinia käytetään runsaasti sinisenä pigmenttinä. Sen käyttökohteita ovat muun muassa maalien, pinnoitteiden ja musteiden valmistus sekä muovien värjäys. Yhdisteen hyviä ominaisuuksia väriaineena ovat muun muassa kirkkaus ja hyvä stabiilius.[1][3][4][5][6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Gerd Loebbert: Phthalocyanine Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 4.10.2018
  2. Susan Budavari (päätoim.): Merck Index, s. 1150. 12th Edition. Merck & Co., 1996. ISBN 0911910-12-3. (englanniksi)
  3. a b c Edward E. Jaffe: Pigments, Organic, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2004. Viitattu 4.10.2018
  4. a b c Gerd Löbbert: Phthalocyanines, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 4.10.2018
  5. a b c Karl Kadish, Roger Guilard, Kevin M. Smith: The Porphyrin Handbook: Applications of Phthalocyanines, s. 106–110. Academic Press, 2012. ISBN 9780123932297. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 4.10.2018). (englanniksi)
  6. a b c Robert Christie: Colour Chemistry, s. 130-145. RSCPublishing, 2014. ISBN 978-1-84973-328-1. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 4.10.2018). (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]