Kuivaisi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kuivaisin kunta Seuloskoin piirin kartalla.
Kuivaisi lähikylineen vuoden 1885 kartalla.

Kuivaisi[1] (ven. Ку́йвози, Kuivozi) on maalaiskunta ja sen keskuskylä Leningradin alueen Seuloskoin piirissä Venäjällä. Kylä sijaitsee Karjalankannaksen eteläosassa Lempaalan harjanteilla Pietarista pohjoiseen johtavan rautatien varrella. Kunnan pinta-ala on 753,5 neliökilometriä. Kylässä on vajaat 400 ja kunnassa 11 500 asukasta (vuonna 2010).[2]

Maantiede ja asutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuivaisin kunta rajoittuu idässä Laatokkaan, etelässä Seuloskoin piirin Rahjan, Toksovan, Lieskulan ja Ohalatvan kuntiin sekä lännessä Viipurin ja pohjoisessa Käkisalmen piireihin. Pinta-alasta 49,5 % on sotilasaluetta, 37,4 % metsää ja 7,0 % maatalousmaata. Suurimmat järvet ovat Lempaalanjärvi, Roikanjärvi ja Likolampi (Верхолино, Verholino). Jokia ovat Vuoleenjoki, Nenimäisenjoki (Грузинка, Gruzinka) ja Viisjoki. Tärkeimmät hyötykaivannaiset ovat hiekka ja sora.[2]

Keskuskylän lisäksi Kuivaisin kuntaan kuuluu 17 asutuskeskusta: Gruzinon (ven. Грузино), Harpalan, Kieron, Lappeelan, Lempaalan, Matoksin, Mikittalan, Nenimäen, Varsalan, Vaskelan, Vennäinkylän ja Vuoleen kylät sekä Lesnojen (Лесное), Maaselkin, Vjunin (Вьюн; entinen TsNIIL, ЦНИИЛ), Zavodskoin (Заводской) ja Lempaalan asemanseudun taajamat. Yli tuhannen hengen asutuskeskuksia ovat Harpala, Nenimäki, Lesnoje ja Maaselki. Entisen Koronsaaren kylän (Коросары, Korosary) paikalle on nousemassa uusi asutus, kun taas Gruzinon ja Vuoleen kyliä ollaan lakkauttamassa.[2]

Kunnassa on kuusi varuskuntaa, noin 200 pietarilaisten puutarhapalsta-aluetta ja 15 lomakeskusta. Kesäisin kunnan asukasluku kasvaa noin viidelläkymmenellä tuhannella. Puutarhapalsta-alueilla asuu ympäri vuoden arviolta 3125 ihmistä, jotka eivät näy virallisissa väestötilastoissa.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuivaisi mainitaan ensimmäisen kerran Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjassa vuonna 1499/1500. Tuolloin se oli samannimisen Pähkinälinnan lääniin kuuluneen pogostan keskus.[3]

1600-luvulla seudun alkuperäisväestö vaihtui lähes täydellisesti Suomesta muuttaneisiin inkeriläisiin.[4] Vuonna 1611 perustettiin Inkerin ensimmäinen luterilainen maaseurakunta Lempaala, jota vielä pitkään kutsuttiin Kuivaisin nimellä.[5] Ortodoksisia inkerikkoja jäi kuitenkin eräisiin kyliin, ja vielä 1800-luvun puolivälissä he muodostivat yhtenäisen ryhmän nykyisen Vaskelan huvila-alueen tienoilla. Seudun ortodoksit kuuluivat Matoksin seurakuntaan.[6] Vuonna 1890 Kuivaisiin rakennettiin puinen Pyhän Nikolaoksen kirkko, jonka pieni seurakunta käsitti myös Hovinmäen, Kiiskilän, Oinaalan ja Vennäinkylän ortodoksit.[7]

Vuosina 1927–1936 Kannaksen eteläosa muodosti Kuivaisin kansallisen piirin, jossa suomea käytettiin virkakielenä. Piirin keskuspaikkana oli Toksova. Vuosina 1935–36 rajaseudun suomalaisväestö siirrettiin kokonaisuudessaan muualle Neuvostoliittoon.[8]

Liikenne ja talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kunnan kautta kulkee Pietarin, Käkisalmen ja Sortavalan välinen valtatie, rinnakkainen Pietarin, Metsäpirtin ja Käkisalmen välinen maantie sekä Pietarista pohjoiseen johtava sähköistetty kaksiratainen rautatie. Asutuskeskuksista on linja-autoyhteydet Pietariin, Devjatkinon metroasemalle sekä Gruzinon ja Vaskelan rautatieasemille. Radalla on lisäksi kolme pysäkkiä. Ongelmana on suorien yhteyksien puuttuminen Seuloskoin piirikeskukseen.[2]

Kuivaisin elinkeinorakenteesta varuskunnat muodostavat 71 %, teollisuus 20 % ja maatalous 4 %. Teollisuuslaitoksista merkittävimpiä ovat rakennustarvikkeita valmistavat Lenstroidetal ja Geogidrotehnika, öljyn ja öljytuotteiden varastointia harjoittava Vympel ja Vuoleen hiekkalouhosta hyödyntävä Vuoly-Eko. Maatalousyrityksiä on Lempaalassa ja Vennäinkylässä. Työvoimasta vain 17 % työskentelee kunnan alueella. Loput käyvät töissä Pietarissa.[2]

Nähtävyydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kunnan nähtävyyksiin kuuluvat muinaiset asuinpaikat, Pähkinäsaaren rauhan rajakivi, Lempaalan kirkon paikalle pystytetty muistoristi, Kuvaisin kartano ja toisen maailmansodan muistomerkit.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Venäjän federaation paikannimiä, s. 117. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2006. ISBN 952-5446-18-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.10.2015).
  2. a b c d e f g Projekt Generalnogo plana Kuivozovskogo selskogo poselenija Vsevoložskogo munitsipalnogo raiona Leningradskoi oblasti: Materialy po obosnovaniju projekta generalnogo plana. Tom II, kniga 1: Analiz sostojanija territorii, problem i napravleni jejo kompleksnogo razvitija 2011. Sankt-Peterburg: NIIPG gradostoitelstva. Viitattu 13.11.2011. (venäjäksi)
  3. Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes (toim.): Inkeri: historia, kansa, kulttuuri, s. 59. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991. ISBN 951-717-668-6.
  4. Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes (toim.): Inkeri: historia, kansa, kulttuuri, s. 72. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991. ISBN 951-717-668-6.
  5. Väänänen, Kyösti: Herdaminne för Ingermanland I: Lutherska stifsstyrelsen, församlingarnas prästerskap och skollärare i Ingermanland under svenska tiden, s. 137. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 1987. ISBN 951-9018-28-X.
  6. von Köppen, Peter: Erklärender Text zu der ethnographischen Karte des St. Petersburger Gouvernements, s. 38, 42. St.-Petersburg: , 1867.
  7. Kuivaisin seurakunnan historialle omistettu sivu Viitattu 23.8.2008. (venäjäksi)
  8. Musajev, V.I.: Polititšeskaja istorija Ingermanlandii v kontse XIX–XX veke, s. 165, 182–183, 232–235. Kišinjov: Nestor-historia, 2001. ISBN 9975-9606-4-2.