Krasnyi Borin ongelmajätekaatopaikka

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tulipalo kaatopaikalla toukokuussa 2008.

Krasnyi Borin ongelmajätekaatopaikka on Venäjällä Leningradin alueella, 30 km Pietarista kaakkoon, lähellä Punaporua sijaitseva kaatopaikka, joka on perustettu vuonna 1970. Sitä on kuvattu ekologiseksi aikapommiksi. Itämeren suojelukomissio HELCOM on luokitellut sen erityisen saastuneeksi alueeksi, josta aiheutuu merkittävä uhka myös Itämerelle.[1] Laitos kuuluu virallisesti Pietarin kaupungin alaisuuteen.[2]

Krasnyi Borissa on kaksi miljoonaa tonnia jätettä altaissa, jotka ovat osittain kattamattomia. Alue on ympäröity piikkilangalla, mutta aidan ulkopuolella on kanava, johon kerätään sade- ja jätevesiä. Siihen valuu myös myrkkyjä niistä jätealtaista, jotka ovat kattamattomia.[3]

Kaatopaikan vieressä virtaavat Inkereenjoki eli Ižora ja Tusinajoki, jotka laskevat Nevaan, joten jos Krasnyi Borin altaista pääsee valumaan nesteitä pois tai niiden vallit sortuvat, ongelmajätteet päätyvät Suomenlahteen.[1][3] Maaliskuun alkupuolella 2016 suotoveden läheisestä purosta erottanut pato murtuikin, mutta vuoto huomattiin ja se tukittiin nopeasti.[4]

Laitoksen puhdistuslaitteet ovat vanhoja, tehottomia ja toimivat entisen johtajan Koljadovin mukaan vain, kun lämpötila on plussan puolella.[4] Lisäksi ongelmia aiheuttaa se, että jätteet on kipattu jätealtaisiin ilman minkäänlaista lajittelua.[3]

Vuoden 2016 keväällä Helsingin Sanomat raportoi, että Krasnyi Borin kaatopaikka on kriittisessä tilassa, sillä teollisuusjätteitä sisältävät altaat alkoivat olla täynnä. Tilanne on vaarallinen myös Pietarin kannalta, sillä kaupunki ottaa vesijohtovetensä Nevasta Inkereenjoen laskukohdan alapuolelta.[1]

Helsingin Sanomat otti vesinäytteitä kaatopaikan läheltä maaliskuussa 2016. Kaatopaikan lähellä olevasta ojasta löytyi PCB-yhdisteitä ja kadmiumia, jotka vaarallisia ympäristömyrkkyjä. Alueelta löytyi myös muita raskasmetalleja, syanidia, arsenikkia, samoin löytyi hyönteismyrkky HCH:ta ja merkkejä liuottimista ja torjunta-aineista kuten kasvitorjunta-aine MPCA:sta.[1][3] Kaatopaikalla väitetään olevan myös radioaktiivisia jätteitä.[2] Pietarin viranomaiset ovat väittäneet, että nämä kaikki ovat perättömiä väitteitä.[4]

Suomen ympäristökeskus SYKEn haitallisten aineitten päällikön Jaakko Mannion mukaan haitta-aineiden löytyminen kaatopaikan ulkopuolelta on merkki vuodosta.[1]

Kaatopaikan ongelmat toi esiin sen johtaja Viktor Koljadov, joka erotettiin viisi kuukautta paljastusten jälkeen. Tämän jälkeen Pietarin kaupunki on uhannut nostaa syytteen häntä vastaan “perättömän tiedon levittämisestä”.[4]

Kaatopaikan toiminnan tutki helmikuussa 2016 Venäjän syyttäjänvirasto. Koljadovin edeltäjää epäillään valtuuksiensa ylittämisestä. Kaatopaikkaan liittyen on myös vireillä oikeusjuttuja Pietarin kaupungin budjettivarojen varastamisesta.[4]

Vuonna 2015 Pietari olisi halunnut rakentaa alueelle jätteenpolttolaitoksen, jonka olisi ollut suomalaisen konsultti- ja suunnitteluyritys Pöyryn venäläisen tytäryhtiön suunnittelema. Leningradin alueen asukkaat ja poliitikot kuitenkin vastustivat ajatusta jätteiden polttamisesta, ja hanke kariutui. Mitään muuta suunnitelmaa jätteiden käsittelystä ei kaupungilla ole.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Heli Saavalainen: Jätealtaista valuu myrkkyjä luontoon / HS:n ottamat näytteet paljastavat: Kaatopaikalla Pietarin lähellä muhii Suomenlahtea uhkaava ympäristöriski (web). Helsingin Sanomat, 13.3.2016, s. A 6–7. Sanoma Oyj. Artikkelin verkkoversio Viitattu 2.5.2016.
  2. a b c Anneli Ahonen: Kemikaaleja, fosforia ja radioaktiivisia aineita – Pietarin jätteet uhkaavat Suomenlahtea Helsingin Sanomat. 4.2.2016. Sanoma Oyj. Viitattu 2.5.2016.
  3. a b c d Heli Saavalainen: Myrkkyaltaissa muhii ympäristökatastrofi – Pietarin ongelmajätteet uhkaavat Suomenlahtea Helsingin Sanomat. 28.2.2016. Sanoma Oyj. Viitattu 2.5.2015.
  4. a b c d e Heli Saavalainen: Entinen johtaja HS:lle: “Hätätila jatkui vuosia”. Helsingin Sanomat, 14.3.2016, s. A 8. Sanoma Oyj. Artikkelin verkkoversio Viitattu 2.5.2016.