Klofibraatti
| |
Klofibraatti
| |
| Systemaattinen (IUPAC) nimi | |
| Etyyli-2-(4-kloorifenoksi)-2-metyylipropanoaatti | |
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| ATC-koodi | C10 |
| PubChem CID | |
| DrugBank | |
| Kemialliset tiedot | |
| Kaava | C12H15ClO3 |
| Moolimassa | 242,69 |
| SMILES | Etsi tietokannasta: , |
| Fysikaaliset tiedot | |
| Kiehumispiste | 148–150 °C [1] |
| Farmakokineettiset tiedot | |
| Hyötyosuus | 95–99 %[2] |
| Proteiinisitoutuminen | 95–97 %[2] |
| Metabolia | Hepaattinen ja gastrointestinaalinen |
| Puoliintumisaika | 18–22 h[2] |
| Ekskreetio | Renaalinen |
| Terapeuttiset näkökohdat | |
| Raskauskategoria |
? |
| Reseptiluokitus |
|
| Antotapa | Oraalinen |
Klofibraatti (C12H15ClO3) on orgaaninen yhdiste tarkemmin klofibriinihapon etyyliesteri. Yhdistettä käytettiin lääketieteessä vaikean hypertriglyseridemian hoidossa, mutta vedettiin markkinoilta vuonna 2002 yhdisteen aiheuttamien haittavaikutusten vuoksi.[3]
Ominaisuudet, vaikutusmekanismi ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Huoneenlämpötilassa klofibraatti on väritöntä öljymäistä nestettä. Yhdiste on veteen liukenematonta, mutta liukenee helposti orgaanisiin liuottimiin kuten etanoliin, dietyylieetteriin, asetoniin ja kloroformiin.[1]
Klofibraatti on aihiolääke, joka metaboloituu elimistössä klofibriinihapoksi. Klofibraatti alentaa veren tiheydeltään erittäin alhaisten lipoproteiinien eli VLDL-kolesterolin ja LDL-kolesterolin pitoisuutta veressä aktivoimalla lipoproteiinilipaasientsyymiä, jolloin näiden lipoproteiinien hydrolyysi kiihtyy. Samalla HDL-kolesterolin pitoisuus veressä kasvaa. Lääkeainetta käytettiin lähinnä vaikean kohonneen veren kolesterolipitoisuuden hoitoon, jos ruokavalio, liikunta ja muu lääkehoito eivät tehonneet.[2][4][3]
Haittavaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Klofibraatin aiheuttamia haittavaikutuksia voivat olla huonovointisuus, ripuli, lihaskrampit, lihasten jäykkyys ja heikkous ja lihaskivut.[3] Yhdiste alentaa myös seksuaalista halua ja voi aiheuttaa miehillä impotenssia.[5]
WHO:n suuressa yli 5 000 potilasta kattaneessa tutkimuksessa klofibraatin havaittiin alentavan ei-kuolettavien sydänkohtauksien määrää ainoastaan potilailla, joilla ei ennen hoidon alkua oltu havaittu sydäntapahtumia. Klofibraattia saaneiden ryhmässä kuolleisuus muihin kuin sydän- tai verisuonitauteihin, kuten munuaisten ja virtsarakon syöpään, oli suurempi kuin lumelääkettä saaneiden ryhmässä.[6][7]
Synteesi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Klofibraatin synteesin lähtöaineita ovat p-kloorifenoli, asetoni ja kloroformi, jotka kondensoituvat emäksisissä olosuhteissa muodostaen klofibriinihappoa. Klofibriinihappo reagoi etanolin kanssa rikkihapon toimiessa katalyyttinä muodostaen klofibraattia.[8][9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Susan Budavari (päätoim.): Merck Index, s. 402. 12th Edition. Merck & Co., 1996. ISBN 0911910-12-3. (englanniksi)
- ↑ a b c d Clofibrate DrugBank. Viitattu 18.3.2015. (englanniksi)
- ↑ a b c Ernest Hodgson, Michael Roe: Dictionary of Toxicology, s. 86. Academic Press, 2014. ISBN 9780124202412. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 18.3.2015). (englanniksi)
- ↑ Gajanan S. Joshi & James C. Burnett: Cardiovascular Agents, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2003. Viitattu 18.3.2015
- ↑ Hannu Vanhanen: Sydän- ja verisuonisairaudet, diabetes ja seksuaalisuus. Duodecim, 2003, 119. vsk, nro 3, s. 229–234. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.10.2023.
- ↑ Dennis E. Vance,Jean E. Vance: Biochemistry of Lipids, Lipoproteins, and Membranes, s. 131–133. Elsevier, 2002. ISBN 978-0-444-51138-6. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 18.3.2015). (englanniksi)
- ↑ Ralph Landau, Basil Achilladelis, Alexander Scriabine: Pharmaceutical Innovation, s. 206–207. Chemical Heritage Foundation, 1999. ISBN 0-941901-21-1. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 18.3.2015). (englanniksi)
- ↑ Axel Kleemann: Cardiovascular Drugs, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2008. Viitattu 18.3.2015
- ↑ Robert D. Ashford: Ashford's Dictionary of Industrial Chemicals, s. 276. 2nd Edition. Wavelength Publications, 2001. ISBN 0-9522674-2-X. (englanniksi)