Proteiinisitoutuminen plasmassa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Proteiinisitoutuminen plasmassa tarkoittaa lääkeaineen affiniteettia veriplasman proteiineille eli sitä, missä määrin se sitoutuu veriplasman proteiineihin. Sille voidaan laskea prosenttiluku - jos lääkeaineen affiniteetti plasmaproteiineille on esimerkiksi 80 %, vereen vapautuneista lääkemolekyyleistä 80 % sitoutuu plasmaproteiineihin ja 20 % jää vereen vapaiksi molekyyleiksi.

Affiniteetti voi vaikuttaa lääkeaineen tehokkuuteen, sillä lääkkeen vaikutus perustuu sen kiinnittymiseen kudoksissa oleviin reseptoreihin. Mitä pienempi lääkkeen affiniteetti on, sitä tehokkaammin se voi sitoutua kohdekudoksen reseptoreihin. Albumiini, lipoproteiinit ja glykoproteiini ovat proteiineja, joihin lääkeaineet tavallisimmin kiinnittyvät.[1][2]

Sitoutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääkeaineen molekyylit voivat olla veressä joko vapaina tai johonkin kiinnittyneinä. Affiniteetista riippuen osa molekyyleistä saattaa sitoutua plasmaproteiineihin ja osa jäädä vereen vapaiksi molekyyleiksi. Jos sitoutuminen voi olla myös käänteistä, vapaiden ja sitoutuneiden molekyylien välillä vallitsee kemiallinen tasapaino seuraavan kaavan mukaan:[3][4]

Ne lääkeaineen molekyyleistä, jotka ovat kiinnittyneet proteiineihin, eivät voi kiinnittyä reseptoreihin. Vapaina olevat molekyylit ovat ainoita, jotka voivat kiinnittyä kohdekudoksen reseptoreihin ja saada aikaan halutun vaikutuksen. Vapaat molekyylit voivat myös poistua elimistöstä aineenvaihdunnan tuloksena.[5][6][3]

Proteiinisitoutuminen voi vaikuttaa lääkeaineen eliminaation puoliintumisaikaan, kun proteiineihin sitoutuneet lääkemolekyylit vapautuvat takaisin verenkiertoon vapaiden molekyylien poistuessa elimistöstä. Elimistö pyrkii siten säilyttämään kemiallisen tasapainon vapaiden ja sitoutuneiden molekyylien välillä.[3] Jos lääkeaineen affiniteetti plasmaproteiineihin on suuri, vapaita molekyylejä ei välttämättä ole paljoa, jolloin sitoutuneita proteiineja vapautuu hitaasti verenkiertoon ja lääkeaine on kehossa pidempään.[7][6]

Happamat ja neutraalit lääkeaineet sitoutuvat pääasiassa albumiiniin. Emäksiset lääkeaineet sitoutuvat alfa-1-glykoproteiiniin.[8][3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Koulu, Markku & Mervaala, Eero & Tuomisto, Jouko (toim.): Farmakologia ja toksikologia. 8. uudistettu painos. Kuopio: Kustannus Oy Medicina, 2012. ISBN 978-951-97316-4-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. RLO: Drug distribution : Plasma proteins www.nottingham.ac.uk. Viitattu 22.3.2020.
  2. Tonika Bohnert, Liang-Shang Gan: Plasma protein binding: From discovery to development. Journal of Pharmaceutical Sciences, 2013, nro 9, s. 2953–2994. doi:10.1002/jps.23614. ISSN 1520-6017. Artikkelin verkkoversio. en
  3. a b c d Huupponen, Risto & Raunio, Hannu kirjassa Koulu, Mervaala & Tuomisto: "Farmakokinetiikka", Farmakologia ja toksikologia, s. 77–86.
  4. Scheinin, Mika kirjassa Koulu, Mervaala & Tuomisto: "Lääkeaineiden vaikutusmekanismit; reseptorit", Farmakologia ja toksikologia, s. 33.
  5. Plasma Protein Binding Fidelta.eu. Viitattu 22.3.2020. (englanniksi)
  6. a b Taravat Ghafourian, Zeshan Amin: QSAR Models for the Prediction of Plasma Protein Binding. BioImpacts : BI, 2013, nro 1, s. 21–27. PubMed:23678466. doi:10.5681/bi.2013.011. ISSN 2228-5652. Artikkelin verkkoversio.
  7. W. E. Lindup, M. C. L'E Orme: Clinical Pharmacology: Plasma Protein Binding Of Drugs. British Medical Journal (Clinical Research Edition), 1981, nro 6259, s. 212–214. ISSN 0267-0623. Artikkelin verkkoversio.
  8. Croom, Edward: Protein binding. Progress in Molecular Biology and Translational Science, 2012, 112. vsk, s. 31–88. Artikkelin verkkoversio Viitattu 23.3.2020.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]