Keski-Amerikan liittotasavalta

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Keski-Amerikan liittotasavalta
1823–1839
Flag of the Federal Republic of Central America.svg Escudo de la República Federal de Centro América.svg
lippu vaakuna

United Provinces of Central America (orthographic projection).svg

Valtiomuoto liittovaltio
Pääkaupunki Guatemala
San Salvador
Edeltäjä Meksiko
Seuraajat Costa Rica, El Salvador, Guatemala, Honduras, Nicaragua

Keski-Amerikan liittotasavalta (esp. Provincias Unidas del Centro de América) oli viidestä nykyisestä Keski-Amerikan valtiosta, Costa Ricasta, El Salvadorista, Guatemalasta, Hondurasista ja Nicaraguasta muodostettu liittovaltio, joka itsenäistyi Meksikosta vuonna 1823 ja hajosi sisäisiin kiistoihinsa vuonna 1839.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjan siirtomaavallan aikana Keski-Amerikkaa hallitsi Méxicon kaupungista käsin hallinnut espanjalainen varakuningas.[1] Keski-Amerikan nykyiset valtiot olivat osa Guatemalan kenraalikapteenikuntaa ja valtiot olivat sen alaisia intendentuureja. Tuolloin siihen kuului myös Chiapas, joka liittyi myöhemmin Meksikoon. Meksiko itsenäistyi vuonna 1821 ja sen esimerkin mukaisesti myös Keski-Amerikassa annettiin itsenäisyysjulistus 15. syyskuuta 1821. Monissa alueen eri kaupungeissa annettiin toisaalta myös muita itsenäisyysjulistuksia. Meksikoa hallinnut Agustín de Iturbide yritti kuitenkin saada aluetta liittymään Meksikoon. Esimerkiksi Chiapas liittyi Meksikoon ja tammikuussa 1822 kenraalikapteenikuntaa hallinnut konservatiivinen itsenäisyysjuntta päätyi myös Meksikoon liittymisen kannalle. Konservatiivit olivat vahvoilla Guatemalassa, muta liberaalit alueen muissa osissa vastustivat liitosta. Iturbiden jouduttua maanpakoon maaliskuussa 1823 myös Meksikon ja Keski-Amerikan liitto luhistui.[2]

Itsenäistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Amerikan liittotasavalta julistettiin itsenäiseksi 1. kesäkuuta 1823 järjestetyssä keskiamerikkalaisessa kansalliskokouksessa. Kokouksessa laadittiin myös uuden maan perustuslaki, joka hyväksyttiin marraskuussa 1824 ja tuli voimaan 1825. Perustuslaki oli muodoltaan vapaamielinen ja se oli saanut vaikutteita esimerkiksi Espanjan vuoden 1812 perustuslaista ja Yhdysvaltain perustuslaista. Perustuslain mukaan valittiin kongressi, joka kokoontui ensimmäistä kertaa vuonna 1825. Kongressi valitsi liittotasavallan presidentiksi salvadorilaisen Manuel José Arcen.[2][1]

Kapinoita ja sisällissotia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liittotasavallan perustuslaki ei estänyt sen eri provinssien keskinäisiä ristiriitoja. Provinssien voimasuhteet olivat epäsuhtaiset. Liittotasavallan väestöstä yli puolet asui Guatemalassa, jonka pääkaupunki Guatemalan kauppiaat hallitsivat liittotasavallan ulkomaankauppaa. Presidentin kanssa riitaantuneet liberaalit aloittivat vuoden 1826 lopussa kapinan El Salvadorissa ja pian muut provinssit kääntyivät kapinallisten puolelle liittotasavallan keskushallintoa vastaan. Presidentti tukeutui puolestaan konservatiiveihin ja kirkkoon. Liittotasavallan sisällissota kesti kaksi vuotta, kunnes hondurasilaisen kapinalliskenraali Francisco Morazánin johtamat joukot valtasivat lopulta pääkaupunki Guatemalan vuonna 1829.[2]

Guatemalassa Morazán kutsui kongressin jälleen koolle ja uudeksi presidentiksi valittiin Pedro Molina. Morazán säilytti kuitenkin todellisen vallan itsellään. Valtaan päästyään liberaalit karkottivat konservatiivijohtajia sekä takavarikoivat kirkon omaisuutta. Morazán valittiin presidentiksi vuonna 1830 ja virassaan hän yritti vahvistaa keskushallintoa, uudistaa koulutusta ja taloutta sekä tukea siirtolaisuutta Euroopasta. Liittotasavallan pääkaupunki siirrettiin San Salvadoriin vuonna 1834. Konservatiivit vastustivat uutta talouspolitiikkaa ja kirkko uskonvapautta ja käyttöön otettua siviiliavioliittoa. Intiaanit vastustivat puolestaan siirtolaispolitiikkaa ja intiaanien vuonna 1831 käyttöönotettu henkilöverotus aiheutti kapinoita Guatemalassa ja El Salvadorissa. Intiaanien verotusta yritettiin uudistaa vuonna 1836, mutta yritys aiheutti jälleen uusia levottomuuksia Guatemalan intiaanien keskuudessa, jotka laajenivat vuonna 1837 suuremmaksi kapinaksi.[2]

Rafael Carreran johtamat kapinalliset kärsivät aluksi tappioita keskushallinnon joukoille, mutta kapinaa ei onnistuttu tukahduttamaan. Vuoden 1838 helmikuussa kapinallisten onnistui jopa vallata Guatemalan kaupunki, josta he lähtivät vasta saatuaan suuret lunnaat. Keskushallinnon joukkojen ollessa sidottuna sotaan Carreran kapinallisia vastaan joukkoja ei riittänyt liittotasavallan muihin provinsseihin. Kun Morazán yritti vielä toukokuussa 1838 ottaa hallintaansa provinssien tullitulot, niiden mitta täyttyi. Lopulta kongressissa vietiin läpi laki, joka takasi provinsseille oikeuden ottaa käyttöön minkä tahansa hallitusmuodon. Liittovaltio alkoi hajota. Ensin itsenäistyi Nicaragua ja vain hieman myöhemmin Honduras ja Costa Rica.[2]

Luhistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liittotasavallassa lyöty kolikko vuodelta 1835.

Guatemalassa kapinalliset olivat vallanneet vuoden 1839 alussa jälleen koko maan ja Morazán hallussa oli enää El Salvador. Muilla alueilla vallassa olivat nyt konservatiivit ja Salvador jäi liberaalien ainoaksi tukikohdaksi. Helmikuussa 1839 Morazán hajotti liittovaltion kongressiin ja heinäkuussa hänestä tuli itsenäisen El Salvadorin johtaja. Muille provinsseille tämä ei riittänyt, vaan Morazánista haluttiin päästä eroon lopullisesti. Muiden provinssien keskenään liittoutuneet armeijat hyökkäsivät El Salvadoriin maaliskuussa 1840, jolloin Morazán pakeni Peruun. Vuonna 1842 Morazán yritti vielä perustaa liittovaltion uudelleen. Hän saapui Costa Ricaan, jossa hänen onnistui kukistaa Braulio Carrillonin johtama hallitus. Konservatiivien johtamat muut Keski-Amerikan valtiot liittoutuivat jälleen häntä vastaan ja he voittivat Morazánin kannattajat. Morazán jäi vangiksi ja teloitettiin. Teloituspäivää 15. syyskuuta 1842 pidetään Keski-Amerikan maiden itsenäisyyspäivänä.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Rankin, Monica A: Encyclopedia of Latin America, s. 303-305. Vol. 3. Facts on File, 2010. ISBN 978-0-8160-7359-7.
  2. a b c d e f Valtonen, Pekka: Latinalaisen Amerikan historia, s. 281-283. 2. painos. Gaudeamus, 2001. ISBN 978-952-495-510-2.