Kartanopietismi
Kartanopietismi on ensimmäisiä suomalaisia pietistisiä herätysliikkeitä, joka syntyi Itä-Uudenmaan ja Kymenlaakson kartanoissa 1720-luvulla, herännäiden karoliiniupseerien palattua sotavankeudesta. Kartanopietismiin liittyi myös upseereja, jotka eivät olleet joutuneet sotavankeuteen. Kartanopietismin merkittävä keskus oli Carl Gustaf Armfeltin kartano Liljendalissa, josta pietistinen herätys säteili Etelä-Suomen upseeripiireihin.[1]
Pietismi vaikutti erityisesti Itä-Uudenmaan ja Kymenlaakson aateliskartanoissa, joiden omistajia olivat muun muassa Creutzin ja Wreden sukujen jäsenet. Kartanoiden pietististä hengellisyyttä vahvistivat ulkomaalaiset kotiopettajat. Kartanopietismi ei kuitenkaan ylittänyt säätyrajoja eikä levinnyt kansan keskuuteen. Kartanopietismi oli kirjaherätystä, joka edellytti lukutaitoa ja kirjallista kulttuuria. Toisinaan palvelusväkeä ja kartanoiden alustalaisia kuitenkin osallistui hartaustilaisuuksiin, vaikka kielirajat asettivat haasteita leviämiselle.[1]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kakkuri, Teemu: Suomalainen herätys. Herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-missioon. Helsinki: Kirjapaja, 2014. ISBN 978-952-288-134-2.