Kaksikymmentä kirjettä ystävälle
Kaksikymmentä kirjettä ystävälle (ven. Двадцать писем к другу, engl. Twenty Letters to a Friend) on Josif Stalinin tyttären Svetlana Allilujevan (1926–2011) omaelämäkerrallinen teos ja ensimmäinen julkaistu kirja.[1]
Svetlana Stalina, joka vaihtoi vuonna 1957 sukunimensä äitinsä tyttönimeen, oli opiskellut kirjallisuutta Neuvostoliitossa ja myös tehnyt käännöstöitä englannista venäjäksi. Hänen äitinsä Nadežda Allilujeva oli ampunut itsensä vuonna 1932, ja hänen henkilöhistoriansa osittain Kremlin muurien sisällä diktaattorin tyttärenä oli varmasti erikoinen ja kiinnostava.
Svetlana oli suunnitellut omaelämäkerrallista teosta vuosia. Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja Anastas Mikojan sai kuulla hankkeesta vuonna 1962 ja rohkaisi tätä kirjoittamaankin perheensä muistelmista kuitenkin varoittaen, ettei teoksen pidä joutua ulkomaisiin käsiin. Seuraavana vuonna Allilujeva kirjoitti teoksen vain 35 päivän aikana Žukovkassa Moskovan lähellä ja sai siihen sisällytetyksi 80 000 sanaa. Teoksesta tuli kirjesarjan muotoinen. Ei ole tiedossa, ketkä Neuvostoliitossa saivat kirjan lukea.[1]
Svetlana Allilujevalla oli takana jo kaksi avioliittoa, kun hän tutustui sairaalassa sattumoisin intialaisen, kommunistin, Progress-kustantamon kääntäjän, Brajesh Singhiin,selvennä jolla oli aatelistausta.
NKP:n puolue-eliitti ei kuitenkaan antanut Allilujevan solmia avioliittoa Singin kanssa sillä perusteella, ettei Singh sai mahdollisuuttaselvennä viedä vaimonsa Neuvostoliitosta Intiaan.
Intian Moskovan-suurlähettiläs Triloki Nath Kaul oli saanut Allilujevalta kirjan käsikirjoituksen vietäväksi New Delhiin vuonna 1966. Allilujevan avopuoliso Singh kuoli vuonna 1966, ja hän sai Konstantin Tšernenkon allekirjoittaman luvan matkustaa Intiaan toteuttamaan vainajan viimeinen toive tuhkata hänen tuhkat Gangesjokeen.
Allilujeva vei Singin tuhkauurnan New Delhiin vuonna 1967. New Delhissä Allilujeva päätti olla palaamatta Neuvostoliittoon ja päätti mennä suoraan New Delhin Yhdysvaltain suurlähetystöön. Anottuaan poliittista turvapaikkaa suurlähetystöstä, vaikka hänen lapsensa olivat Neuvostoliitossa, Allilujeva siirtyi amerikkalaisten avustamana Rooman kautta Sveitsiin, missä hänet sijoitettiin Fribourgin lähelle olevaan nunnaluostariin.
Kirja oli hänellä mukanaan, mutta Delhistä oli jo ilmoitettu Yhdysvaltoihin kirjan olemassaolosta. Tämä johti melkoiseen taisteluun kirjan oikeuksista ja kohtalosta; puhuttiin vuosisadan paljastuskirjasta.
Yhdysvaltojen ulkoministerin Dean Ruskin venäjäntaitoinen luottomies, kustantaja George Kennan, kertoi mahdollisuuksista kääntäjäksi. Itse asiassa tarjolla olisi ollut Boris Pasternakin Tohtori Živagon osittainen kääntäjä Max Hayward, jonka kielitaito ja tyylitaju olisivat otaksuttavasti olleet riittävät.
Kirjan kääntäjäksi tuli kuitenkin Priscilla Johnson, jonka kielitaito osoittautui epätyydyttäväksi. Muun muassa Life- ja Stern-lehdet olisivat tarjonneet Allilujevalle huomattavia summia, mikäli kirja olisi käännetty näiden lehtien kustantamossa. Tämä oli kuitenkin ymmärtämättään allekirjoittanut sopimuksensa asianajaja Edward Greenbaumin kanssa. Allilujeva kuitenkin ihmetteli miksi julkaisusopimukseen tarvitaan asianajajia. Vielä myöhemmin Allilujeva tähdensi, että kyseessä on hänen mielestään perhekronikka eikä poliittinen paljastuskirja.[1]
Kaksikymmentä kirjettä ystävälle ilmestyi Yhdysvalloissa 1967 Priscilla Johnsonin käännöksenä. Samana vuonna teoksen suomensi Markku Lahtela. Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov tuomitsi kirjan lukematta sitä. Kolmannessa kirjassaan The Faraway Music Allilujeva arvostelee teoksen kähmijöitä kovin sanoin.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Martha Schad: ”Kirjailija Svetlana Allilujeva”, Stalinen tytär – Svetlana Allilujevan elämä, s. 168–180. Saksasta suomentanut Maikki Soro. Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-791-8.