Jodikloridi
| Jodikloridi | |
|---|---|
 |
|
 |
|
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | ICl |
| Moolimassa | 162,35 g/mol |
| Ulkomuoto | Punaisia kiteitä tai ruskea neste[1] |
| Sulamispiste |
27,2 °C (α-ICl) 13,9 °C (β-ICl)[1] |
| Kiehumispiste | 97,4 °C[1] |
| Tiheys | 3,86 g/cm3 |
| Liukoisuus veteen | Liukenee veteen |
Jodikloridi eli jodimonokloridi (ICl) on jodin ja kloorin muodostama epäorgaaninen interhalogeeniyhdiste. Sitä käytetään pääasiassa orgaanisessa ja analyyttisessä kemiassa.[2]
Ominaisuudet, valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jodikloridi on molekyyliyhdiste, joka esiintyy kahdessa eri kidemuodossa, α- ja β-muodoissa. Näistä α-ICl on punaisia kiteitä, jotka sulavat korkeammassa lämpötilassa kuin levymäiset ja mustat β-ICl-kiteet. Yhdiste liukenee veteen, mutta hydrolysoituu osittain vetykloridiksi ja jodihapokkeeksi. Veden lisäksi se liukenee myös muun muassa etanoliin, asetoniin ja hiilidisulfidiin.[1][2][3]
Jodikloridia valmistetaan jodin reaktiolla nestemäisen kloorin kanssa. Vesiliuoksia voidaan valmistaa myös käyttämällä jodia ja vetykloridin ja kloorin seosta.[2]
- I2 + Cl2 → 2 ICl
Jos klooria on ylimäärä, muodostuu joditrikloridia. Tämä on reversiibeli tasapainoreaktio.[4]
- ICl + Cl2 ICl3
Jodikloridia käytetään aromaattisten yhdisteiden jodaukseen, ja tyydyttymättömien yhdisteiden kanssa se muodostaa sekä klooratun että jodatun johdannaisen. Lisäksi sitä voidaan käyttää hiili-metalli-sidoksen katkaisemiseen. Analyyttisessä kemiassa jodikloridia käytetään niin kutsuttuna Wijsin liuoksena rasvojen jodiluvun määrittämiseen.[2][3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 156. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
- ↑ a b c d Armin Lauterbach & Gustavo Uber :Iodine and Iodine Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2011 Teoksen verkkoversio viitattu 21.02.2012
- ↑ a b Ronald G. Brisbois, Randall A. Wanke, Keith A. Stubbs, Robert V. Stick & Ulf Ellervik: Iodine Monochloride, e-EROS Encyclopedia of Reagents for Organic Synthesis, John Wiley & Sons, New York, 2013 Teoksen verkkoversio Viitattu 13.10.2023
- ↑ Ann Fullick, Patrick Fullick: Chemistry for AQA, s. 144. Heinemann, 2001. ISBN 978-0435583910. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 21.02.2012). (englanniksi)