Irma Rantavaara

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Irma Rantavaara vuonna 1965.

Irma Irene Rantavaara (4. toukokuuta 1908 Hinnerjoki21. kesäkuuta 1979 Helsinki) oli suomalainen yleisen kirjallisuustieteen ja estetiikan professori, englannin kielen opettaja ja lahjoittaja.

Perhe, suku ja elämän alkutaipaleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irma Rantavaaran isä oli lukkari, kunnankirjuri ja päätoimittaja Vihtori Emil Rantavaara, ent. Ahlgren (1881–1948).

Emil Rantavaara kävi lukkari- ja urkurikoulun Turussa ja toimi lukkariurkurina Hinnerjoella (1905–1909), Ähtärissä ja Kalvolassa sekä Lempäälän kunnankirjurina eläkkeelle jäämiseensä asti (1918–1945). Hän toimi kuorojen ja soittokuntien johtajana (mm. Lempäälän VPK:n torvisoittokunnan perustaja), säästöpankin hallinnossa, Hämeen-Satakunnan kotiteollisuuskoulun johtokunnassa sekä VPK:n, nuorisoseuran ja suojeluskuntaliikkeen aktiivisena jäsenenä.

Emil Rantavaara oli perustamassa Lempäälän-Vesilahden Sanomia ja oli sen ensimmäinen päätoimittaja, yhtiön johtokunnan ensimmäinen puheenjohtaja sekä ensimmäinen isännöitsijä. Hän johti lehteä kuolemaansa saakka (1934–1948). Hän toimi myös Aamulehden avustajana useita vuosia.

Irma Rantavaaran äiti oli Ida Maria Rantavaara o.s. Heuru (1885–1970). Ida oli Heurun tilan isäntäparin kymmenestä lapsesta kuudes, ja vihkiäiset pidettiin Heurun tilalla yhdessä Idan sisaren Amanda Wilhelmiina ("Manda") Heurun ja John Aleksander ("Jonnu") Lundénin kanssa 26. heinäkuuta 1906. Ida otti tarmokkaasti osaa Lempäälän harrastustoimintaan ja oli mm. perustamassa Lempäälän Marttayhdistystä. Ida oli myös Lempäälän Sanomien pitkäaikainen osakas miehensä jälkeen.

Rantavaarat muuttivat keväällä 1909 Ähtäriin. Rantavaaran koti oli musikaalinen ja kodissa vieraili myös taiteilijoita. Rantavaara soitti pianoa ja nuorena hän myös näytteli harrastajaryhmissä.

Koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irma Rantavaara kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen Suomalaisesta Yhteiskoulusta 1927. Tällöin hänellä oli edessään valinta: lähteäkö yliopistoon lukemaan humanistisia aineita vai konservatorioon opiskelemaan pianonsoittoa. Valinta kohdistui ensimmäiseen, ja hän ryhtyi opiskelemaan kieliä sekä estetiikkaa ja nykyiskansain kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Hän oleskeli pitkiä aikoja Englannissa ja hankki erinomaisen englannin kielen taidon sekä anglosaksisen kulttuurin ja elämänmuodon tuntemuksen.

Rantavaara suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1932 ja filosofian linsensiaatin tutkinnon 1944. Filosofian tohtoriksi hän väitteli vuonna 1945 tutkielmalla Dickens in the Light of English Criticism.

Tutkijanura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rantavaara toimi Tampereen kauppaoppilaitoksen englannin kielen opettajana 1935–1939 ja Kauppakorkeakoulussa 1942–1945. Kauppakorkeakoulun englannin kielen ja kirjeenvaihdon lehtorina hän toimi 1945–1963 ja englannin kielen ja kirjallisuuden dosenttina 1958–1964. Hän toimi lisäksi Helsingin yliopiston opettajana 1945–1949 ja vt. apulaisena 1961–1962. Estetiikan ja nykyiskansan kirjallisuuden dosenttina hän toimi 1953–1963. Vuonna 1963 hänet nimitettiin estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professoriksi Helsingin yliopistoon, ja hän jäi eläkkeelle 1972. Vuonna 1973 hän oli Englannissa British Academyn kutsumana vierailevana professorina.

Suomen kulttuurirahaston hallintoneuvoston jäsenenä Rantavaara toimi 1960–1968 ja Suomen Kansallisteatterin johtokunnan ja taidejaoston jäsenenä 1967–1976. Suomen Tiedeakatemian jäseneksi hänet kutsuttiin 1968. Kirjallisuudentutkijain seuran varapuheenjohtajana Rantavaara oli 1967–1975, Suomen estetiikan seuran puheenjohtajana 1971–1973 sekä valtion humanistisen toimikunnan jäsenenä 1967–1973. Rantavaaran teoksista keskeisimpiä ovat Charles Dickens (1946), Bloomsbury and Virginia Woolf (1953), Virginia Woolf's the Waves (1960), esseekokoelma Suurennuslasi (1965) sekä Yrjö Hirnin elämäkerta (1977–1978).

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rantavaara ei solminut avioliittoa. Hänen ystäväpiirinsä ulottui laajalle, ja hänen kodissaan vieraili ystäviä ja kollegoja ulkomaita myöten.

Rantavaara oli ainoa lapsi, ja hänellä oli läheiset suhteet vanhempiinsa. Äidin jäätyä leskeksi 63-vuotiaana Rantavaara piti hyvää huolta hänestä 21 vuotta. Rantavaara oli myös hyvin sukurakas ja mm. osallistui aktiivisesti Heurun suvun serkkujen kokoontumisiin kuolemaansa asti. Hän muisti ylpeänä aina kertoa olevansa Hinnerjoelta kotoisin ja omaavansa talonpoikaiset juuret.

Eläkkeellä ollessaankin Rantavaara seurasi Helsingin Yliopiston vaiheita ja piti yhteyttä entisiin työtovereihinsa. Musiikki ja teatteri säilyivät loppuun asti hänen rakkaina harrastuksinaan.

Irma Rantavaara asui viimeiset vuotensa Espoossa ja kuoli 71-vuoden iässä vuonna 1979. Irma Rantavaaran rahasto perustuu Rantavaaran ystävien lahjoitukseen 1978 ja hänen testamenttilahjoitukseensa. Rahasto edistää yleisen kirjallisuustieteen ja estetiikan tutkimusta, ja etusijalla ovat naistutkijat. Rantavaara siunattiin Helsingin Krematoriokappelissa 7. heinäkuuta 1979. Testamentti toimeenpantiin 1. huhtikuuta 1980. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto sai testamentin perusteella Rantavaaran kirjastosta lähinnä hänen itsensä kirjoittamia ja toimittamia kirjoja sekä jonkin verran muuta kirjallisuudentutkimukseen liittyvää kirjallisuutta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, s. 586. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8.
  • Muistokirjoitus. Lempäälän–Vesilahden Sanomat 12.7.1979.
  • Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto. Irma Rantavaaran käsikirjoituskokoelma.
  • Irma Rantavaaran ja hänen vanhempiensa henkilökohtainen valokuvakokoelma ja vieraskirjat ym. aineisto

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]