Hapalochlaena

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hapalochlaena
Sinirengastursas (Hapalochlaena lunulata)
Sinirengastursas (Hapalochlaena lunulata)
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Nilviäiset Mollusca
Luokka: Pääjalkaiset Cephalopoda
Alaluokka: Mustekalat Coleoidea
Ylälahko: Kahdeksanlonkeroiset Octopodiformes
Lahko: Tursaat Octopoda
Heimo: Octopodidae
Suku: Hapalochlaena
Robson, 1929
Lajit
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Hapalochlaena Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Hapalochlaena Commonsissa

Hapalochlaena on tursaisiin kuuluva mustekalasuku, joka on tunnettu myrkyllisyydestään. Suvussa on neljä pienikokoista lajia, jotka elävät Tyynenmeren länsiosassa, ja joita tavataan mm. vuorovesilammikoissa.[1] Ne syövät etupäässä äyriäisiä. Ärsytettynä ne erittävät tetrodotoksiini-hermomyrkkyä, joka voi lamauttaa ihmisenkin hengityksen. Hermomyrkkyyn ei ole vasta-ainetta.[2] Suvun tunnetuin laji on sinirengastursas.


Luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittiläinen eläintieteilijä Guy Coburn Robsonin löysi suvun vuonna 1929.[3] Neljä lajia kuuluu Hapalochlaena-sukuun vahvistetusti, ja kuutta lajia tutkitaan yhä:[4]

  • Sinirengastursas (Hapalochlaena lunulata)
  • Sinitäplätursas (Hapalochlaena maculosa)
  • Hapalochlaena fasciata
  • Hapalochlaena nierstraszi löydettiin vuonna 1938 yhdestä näytteestä Bengalinlahdelta, ja toinen näyte löydettiin vuonna 2013.[4]

Käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinitäplätursaat käyttävät suurimman osan ajastaan erilaisissa koloissa piileskelyyn, samalla näyttäen vaikuttavaa suojaväritystään ihon kromatoforisolujensa avulla. Kuten muutkin mustekalat, ne voivat ahtautua suhteellisen vaivatta itseään pienemmistäkin koloista. Tämä kera kivien pinoamisen piilopaikkansa suulle saa aikaan hyvän suojan saalistajilta.

Uhattuna sinitäplätursaat voivat nopeasti vaihtaa väriään, tullen kirkkaan keltaiseksi samalla kun jokainen 50-60:sta renkaasta välkkyy kirkkaan sinisenä sekunnin kolmasosassa, varoituksena saalistajille.[5]

Myrkyllisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinirengastursas kantaa tarpeeksi myrkkyä tappamaan kaksikymmentäkuusi aikuista ihmistä minuuteissa pienestä koostaan huolimatta. Niiden puremat ovat usein pieniä ja kivuttomia, ja moni uhri ei lainkaan huomaa tulleensa purruksi ennen kuin myrkky alkaa vaikuttaa, eli hengitys lamaantuu ja uhri alkaa halvaantua.[6] Vastamyrkkyä sinirengastursaan myrkylle ei ole saatavilla.[7]

Myrkky[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tursaat tuottavat myrkkyä, joka sisältää tetrodotoksiinia, histamiinia, tryptamiinia, oktopamiinia, tauriinia, asetyylikoliinia ja dopamiinia. Myrkky voi johtaa pahoinvointiin, hengityslamaan, sydämen vajaatoimintaan, sekä vakavaan ja joskus täydelliseen halvaantumiseen ja/tai sokeuteen. Hoitamaton myrkytys johtaa kuolemaan minuuteissa. Kuolemansyy on yleensä tukehtuminen pallean halvaantumisen johdosta.[8]

Sinirengastursaan pääasiallinen hermomyrkky on tetrodotoksiini, joka on 1200 kertaa voimakkaampaa kuin syanidi.[9] Tetrodotoksiini tukkii solujen natriumkanavat, aiheuttaen liikehermojen halvaantumisen ja hengityslaman minuuteissa altistumisen jälkeen. Tetrodotoksiinia tuottavat tursaan sylkirauhasissa olevat bakteerit.[10]

Myrkytys vaatii suoran kontaktin myrkyn kanssa. Vaaran kohdatessa tursaiden ensimmäinen vaisto on paeta. Jos uhka jatkuu, tursaat alkavat puolustautua väläyttelemällä sinisiä renkaitaan. Jos tursas ahdistetaan nurkkaan ja sitä kosketetaan, henkilö olisi vaarassa tulla purruksi ja myrkytetyksi.[11]

Tetrodotoksiinia löytyy tursaiden jokaisesta elimestä ja rauhasesta. Se peittää munansa myrkyllään suojellakseen niitä saalistajilta.[12]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. AnimalPlanet - Discovery.com: Ocean's Dedliest animal.discovery.com. Viitattu 23.4.2009. (englanniksi)
  2. Maailman myrkyllisimmät selkärangattomat Top 5
  3. Robson, G. C.: Notes on the Cephalopoda. - VIII. The genera and subgenera of Octopodinae and Bathypolypodinae. Annals and Magazine of Natural History: Series 10, 1929.
  4. a b Rudramurthy, N.; Sethi, S. N.: Blue ring Octopus, Hapalochlaena nierstraszi, from the Bay of Bengal along the Chennai Coast. Fishing Chimes, marraskuu 2013. http://eprints.cmfri.org.in/9270/1/S_N_Sethi_Fishing_Chimes_33%288%29.pdf [{{{www}}} Artikkelin verkkoversio].
  5. Mäthger, L.M.; Bell, G.R.; Kuzirian, A.M.; Allen, J.J. & Hanlon, R.T.: How does the blue-ringed octopus (Hapalochlaena lunulata) flash its blue rings?, s. 215. The Journal of Experimental Biology, 2012. [jeb.biologists.org/content/215/21/3752 Teoksen verkkoversio].
  6. Dangers on the Barrier Reef web.archive.org. 5.12.2006.
  7. CSL Antivenom Handbook - Jellyfish and other Marine Animals Clinical Toxinology Resources. The University of Adelaide. Viitattu 30.4.2019.
  8. Sheumack DD, Howden ME, Spence I, Quinn RJ: Maculotoxin: a neurotoxin from the venom glands of the octopus Hapalochlaena maculosa identified as tetrodotoxin. Science magazine, tammikuu 1978.
  9. Bryant Furlow: Tetrodotoxin and the Life Tree dhushara.freehosting.net. Viitattu 30.4.2019.
  10. Roy Caldwell: What makes blue-rings so deadly? thecephalopodpage.org. Viitattu 30.4.2019.
  11. Network, Divers Alert: Blue-Ringed Octopus www.diversalertnetwork.org. Viitattu 30.4.2019.
  12. Brodie E.D. Jr, Cladwell R.L, Hanifin C.T & Williams B.L: Ontogeny of Tetrodotoxin Levels in Blue-ringed Octopuses: Maternal Investment and Apparent Independent Production in Offspring of Hapalochlaena lunulata. Journal of Chemical Ecology, tammikuu 2011. https://link.springer.com/article/10.1007%2Fs10886-010-9901-4 [{{{www}}} Artikkelin verkkoversio].
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Blue-ringed octopus