Fysiognomia (Aristoteles)

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Fysiognomia[1] (m.kreik. Φυσιογνωμονικά, Fysiognōmonika; lat. Physiognomonica tai Physiognomia) on Aristoteleen koottujen teosten laitokseen eli Corpus Aristotelicumiin kuuluva epäperäinen teos. Se on yhdistelmä kahdesta tutkielmasta, joista kumpikaan ei kuitenkaan ole todellisuudessa Aristoteleen kirjoittama.[2]

Teos käsittelee fysiognomiaa (fysiognomoniaa) eli oppia, jonka mukaan ihmisen tai muun eläimen ulkomuoto on yhteydessä sen luonteenpiirteisiin. Kirjoittajan mukaan henkinen luonne ei ole riippumaton ruumiin toiminnoista, vaan se riippuu ruumiin tilasta. Vastaavasti ruumiiseen vaikuttaa sielu. Ensin mainitusta esimerkkinä humala ja sairaus, jossa ruumiin tila vaikuttaa henkiseen tilaan, jälkimmäisestä esimerkkinä rakkauden ja pelon tunteet, jotka vaikuttavat ruumiiseen (805a).[2]

Näin samanlainen sielu ja ruumis käyvät luonnossa aina yhteen: ei ole olemassa eläintä, jossa olisi yhdenlainen sielu ja aivan toisenlainen ruumis. Luonne voidaan aina päätellä ruumiista. Tämän perusteella hevosmies valitsee hevosensa ja metsästäjä koiransa.[2]

Kirjoittajan mukaan fysiognomiassa voidaan katsoa olevan kolme koulukuntaa:[2]

  1. Ensimmäinen tutkii eläinten fysiognomiaa ja päättelee siitä niiden luonteen.
  2. Toinen soveltaa samaa ihmiseen ja tutkii eri rotuja.
  3. Kolmas tutkii ilmeitä ja päättelee niistä mielentilan.

On kuitenkin olemassa joitakin poikkeuksia. Muuttuvat, lyhytaikaiset ruumiintilat eivät aina vaikuta sieluun. Vastaavasti kaikki mielentilat eivät myöskään muuta ruumista: lääkäriä ja muusikkoa ei ole mahdollista erottaa ulkoapäin vain siksi, että toisella on tietoa jota toisella ei ole.[2]

Tämän jälkeen kirjoittaja tarkastelee yksittäisiä ulkonäöllisiä seikkoja ja sitä, mitä niistä voidaan päätellä, kuten: karvoitusta (pehmeä = raukkamaisuus, karhea/kova = urheus), lihan kovuutta, liikkeitä, ääntä sekä eri ruumiinosien ulkonäön merkitystä. Välillä kirjoittaja poikkeaa luettelemaan erilaisia luonteenpiirteitä, kuten rohkeus, häikäilemättömyys, jurous, leppoisuus, kavaluus, pelaamisen ja tanssimisen halu ja hyvämuistisuus, ja mistä ulkoisista seikoista ne voi päätellä: esimerkiksi pelaamisen ja tanssimisen haluiset ihmiset erottaa siitä, että heillä on lyhyet kädet, kuten esimerkiksi kärpillä, hyvämuistisilla ihmisillä taas ruumiin yläosat ovat suhteettoman pienet.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ahonen, Marke: Antiikin fysiognomiaa. Niin & näin, 2010, nro 3, s. 68–74.
  2. a b c d e f Ross, W. D.: The Works of Aristotle. Oxford: Clarendon Press, 1913.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aristotle: Physiognomics. Teoksessa Aristotle’s Works. Volume XIV: Minor Works. Loeb Classical Library 307. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press. ISBN 0-674-99338-1. Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.