Foneemianalyysi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Foneemianalyysi on kielitieteen, nimenomaisesti fonologian eli äänneopin väline foneemien ja niiden allofonisuhteiden löytämiseksi kuvattavasta kielestä. Foneemianalyysin keskeinen väline jakauman eli distribuution käsite sekä erityisesti keskeinen työväline minimiparitesti, jolla voidaan erottaa foneemit eli kielessä distinktiivisesti merkityksiä erottavat äänteet toisistaan.[1]

Jakauma eli distribuutio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jakauman käsite on peräisin amerikkalaisen strukturalismin yrityksestä luoda foneemianalyysiin tarkat ja ehdottomasti vain äänneympäristöä koskevat säännöt.[2] Käsitteellä viitataan siihen, missä eri (abstrakteissa) ympäristöissä äänne esiintyy, esimerkiksi ”sanan alussa”, ”tauon jälkeen”, ”ennen velaarista konsonanttia” jne. Jakaumia on kolmenlaisia:

  1. Rinnakkaisjakauma eli paralleelinen distribuutio tarkoittaa, että äänteet esiintyvät samassa ympäristössä. Tällöin ne ovat pääsääntöisesti eri foneemeja. Esimerkiksi suomessa [s] ja [h] esiintyvät rinnakkaisjakaumassa, koska ne voivat esiintyä useimmissa samoissa ympäristöissä: sanan alussa (sana–hana), vokaalin edellä, vokaalin jäljessä (asti–Ahti), konsonantin edellä jne. Aivan täysin rinnakkaiset jakaumat eivät kuitenkaan ole, koska /s/ voi esim. yleisesti esiintyä geminaattana (kassa), /h/ vain joissakin sanoissa (hihhuli, hihhei), samoin /s/ voi esiintyä sanan lopussa (ulos), /h/ ei jne.
  2. Täydennysjakauma eli komplementaarinen distribuutio tarkoittaa, että yksi äänne esiintyy ympäristössä, jossa toinen äänne ei esiinny, ja päinvastoin. Esimerkiksi suomessa [h] ja [ɦ] ovat keskenään täydennysjakaumassa sitten, että [ɦ] esiintyy soinnillisten äänteiden välissä, [h] muualla; näin ollen ne voidaan pääsäännön mukaan katsoa saman foneemin /h/ allofoneiksi.[3]
  3. Vapaa vaihtelu tarkoittaa, että kahden tai useamman äänteen vaihtelulle ei voi löytää kielensisäistä (äänneympäristöstä johtuvaa) syytä. Jossakin äänneympäristössä kukin äänteistä voi esiintyä, mutta tuottamatta merkityseroa.[4]

Rinnakkaisjakauman perusteella löydetään siis kielen eri foneemit, täydennysjakauman ja vapaan vaihtelun käsittein kuvataan kunkin foneemin allofonia.

Minimiparitesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Minimiparitestissä verrataan kahta sanaa, jotka eroavat toisistaan vain yhden äänteen verran (mitä minimipari nimessä merkitsee). Jos merkitykset eroavat eli äänteiden ero on kielen kannalta distinktiivinen, äänteiden sanotaan kummankin olevan kuvattavan kielen foneemeja.[1]

Esimerkiksi koska [sɑnɑ] ja [hɑnɑ] merkitsevät suomen kielessä eri asioita, /s/ ja /h/ ovat sen kannalta eri foneemeja. Foneemin voi siis nähdä äänteiden luokaksi tai perheeksi,[5] jolla on kielikohtainen tehtävä eli funktio.[6]

Minimiparitesti on foneemianalyysin tärkein väline, mutta on huomattava kaksi seikkaa:

  1. Kaikille kielen foneemeille ei välttämättä löydy minimipareja. Esimerkiksi suomessa /d/ ja /ŋ/ katsotaan foneemeiksi, vaikkei löydy yhtäkään minimiparia, jossa vain näiden äänteiden läsnä- tai poissaolo erottaisi merkityksiä. Äänteet ovat itse asiassa vanhassa sanastossa täydennysjakaumassa: /ŋ/ on foneemi vain geminaattana, kun taas /d/ ei esiinny geminaattana; näin ollen foneemianalyysin sääntöjen mukaan /d/ ja /ŋ/ voitaisiin katsoa myös allofoneiksi.
  2. Joskus löytyy minimipari, vaikkei äänteitä muista syistä katsota kielen foneemeiksi. Esimerkiksi saksan oikeinkirjoituksessa digrafilla ch merkitään kahta eri äännettä, soinnitonta palataalista frikatiivia [ç] ja soinnitonta velaarista frikatiivia [x] (ns. ich- ja ach-äänteet). Nämä ovat yleisesti täydennysjakaumassa: [x] esiintyy takavokaalin jälkeen, [ç] muualla. Tietyissä sanapareissa ne voivat kuitenkin erottaa merkityksiä, esimerkiksi Kuhchen [kʰuːçən] ’pieni lehmä’ – Kuchen [kʰuːxən] ’kakku’. Saksanpuhujien kielitajussa on kuitenkin katsottu, että kyse on yhdestä foneemista (jota yleisesti merkitään /ç/, koska [ç]-allofonin esiintymäympäristöt ovat laajemmat).

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Foneemianalyysiin on kohdistunut kautta historiansa myös kritiikkiä.

Jo 1930-luvulla Yuen-Ren Chao huomautti, että tapauksittain voi olla vaikea päättää, minkä nimenomaisen foneemin allofoni jokin jakaumaltaan rajallinen äänne on. Esimerkiksi mandariinikiinassa soinnittomat alveolopalataaliset frikatiivit ja affrikaatat [ɕ t͜ɕ t͜ɕʰ] esiintyvät ainoastaan suppeiden etuvokaalien edellä. Kaikkia olisi tuhlailevaa pitää erillisinä foneemeina täydennysjakauman vuoksi, joten on luonnollista olettaa äänteiden (tai niiden yhteisen jälkiosan) olevan allofoni foneemille, joka muissa, laajemmissa ympäristöissä toteutuu toisina allofoneina. Ongelma on, että mandariinissa on peräti kolme sopivaa äännettä, jotka esiintyvät muualla paitsi suppeiden etuvokaalien edellä: soinnittomat alveolaarinen frikatiivi [s], retrofleksinen frikatiivi [ʂ] ja velaarinen frikatiivi [x]. Valinta on lopulta mielivaltainen: tutkija voi päättää yhtä perustellusti, että foneemin /s/ allofonit olisivat [s] ja [ɕ] kuin että nämä olisivat foneemin /ʂ/ allofoneja, ja niin edelleen.[7][8]

Toisaalta 1960-luvulla generatiivinen koulukunta (erityisesti ns. vuosikymmenen lopulla alkanut generatiivinen fonologia) suhtautui kriittisesti jo itse foneemianalyysin päämäärään, foneemin käsitteeseen, jonka se näki tarpeettomaksi välitasoksi ”fonologiseksi” kutsumansa morfofonologisen tason ja foneettisen tason välissä. Foneemianalyysi tuottaa yleistyksen tason, jossa joukosta erilaisia äänteitä (foonit) postuloidaan kielikohtaiset merkityksiä erottavat äänteiden luokat (foneemit) kuultavissa olevine äänneympäristövariantteineen (allofonit). Tämä nähtiin riittämättömäksi, koska se jättää huomiotta kielessä säännönmukaiset vaihtelusuhteet eri allomorfien välillä. Esimerkiksi suomessa astevaihtelu tuottaa säännönmukaisen vaihtelusuhteen p ~ v, esim. halpa : halva+n, joka on (historiallisesti ja edelleen suurelta osin) fonologisesti ehdollistunut siten, että p esiintyy avotavun ja v umpitavun edellä. Generatiivisessa fonologiassa nämä vaihtelusuhteet haluttiin osoittaa kuvauksessa suoraan siten, että ”fonologisen” tason |p| edustuu ”foneettisella” tasolla joko [p] tai [ʋ], eikä muita – väliin tulevia – tasoja tarvita lainkaan.[9][10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Karlsson, Fred 1998: Yleinen kielitiede. Yliopistopaino & Helsinki University Press, Helsinki.
  • Suomi, Kari & Toivanen, Juhani & Ylitalo, Riikka 2006: Fonetiikan ja suomen äänneopin perusteet. Gaudeamus, Helsinki.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Karlsson 1998: 64.
  2. ↑ Karlsson 1998: 42.
  3. ↑ Suomi, Toivanen & Ylitalo 2006: 63.
  4. ↑ Karlsson 1998: 66–67.
  5. ↑ Karlsson 1998: 72.
  6. ↑ Karlsson 1998: 72–73.
  7. ↑ Chao, Yuen-Ren 1934: The non-uniqueness of phonemic solutions of phonetic systems. Bulletin of the Institute of History and Philology, Academia Sinica IV: 4: 363–397. Julkaistu myös teoksessa Martin Joos (toim.): Readings in linguistics: The development of descriptive linguistics in America since 1925. Toinen laitos. American Council of Learned Societies, New York 1958. Löytyy vapaasti verkosta: https://archive.org/details/readingsinlingui00joos
  8. ↑ Sampson, Geoffrey: Schools of linguistics: Competition and evolution, s. 70–71. Hutchinson, 1980.
  9. ↑ Chomsky, Noam & Halle, Morris: The sound pattern of English, s. 11–12. Harper & Row, 1968.
  10. ↑ Harms, Robert T.: Introduction to phonological theory, s. 13. Prentice-Hall, 1968.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Foneemianalyysi&oldid=22317270”