Family

Family on englantilainen rockyhtye, joka toimi vuosina 1967–1973. Yhtyeen musiikkia on luokiteltu progressiiviseksi rockiksi, mutta vaikutteita on tullut folkista, psykedeelisestä rockista, fuusiojazzista ja tavallisesta rock ’n’ rollista. Yhtye ei ollut koskaan erityisen suosittu Yhdysvalloissa, lähinnä se sai suosiota Britanniassa.

Historia

1966-67: Yhtyeen perustaminen ja ensisingle

John "Charlie" Whitney perusti rhythm & bluesia ja soulia soittaneen The Farinas-nimisen yhtyeen 1960-luvun alkupuolella, kun hän oli vielä collegessa. Vuonna 1966 hän tapasi jo siinä vaiheessa kaljuuntuneen laulusolisti Roger Chapmanin, jolloin käynnistyi noiden kahden 80-luvun alkuun kestänyt musikillinen yhteistyö. Kriitikko Robert Christgau on sanonut Chapmanin voimakkaasta äänestä, että se voisi tappaa pienriistan sadan metrin säteellä. Kitaristi Whitneyn ohella bändissä soittivat tuolloin Ric Grech bassossa, Jim King saxofonissa ja Rob Townsend rummuissa. Yhtyeen nimi muutettiin pian Familyksi. Tätä nimeä bändille ehdotti amerikkalainen levytuottaja Kim Fowley, koska yhtye käytti tuolloin kaksirivisiä pukuja esiintyessään ja Fowleyn mielestä bändiläiset muistuttivat mafian jäseniä. He esiintyivät taajaan Marquee Clubilla ja muilla Lontoon klubeilla ja onnistuivat pääsemään mukaan kaupungin musiikkipiireihin. Näiden yhteyksien kautta he saivat ensimmäiselle singlelleen tuottajaksi Jimmy Millerin. Millerin yhteyksien kautta singlen tekoon osallistui myös Traffic-yhtyeen Stevie Winwood. Rumpalina singlella oli jo the Farinasissa soittanut Harry Ovenall, mutta hän ei pitänyt yhtyeen uudesta, psykedeelisestä tyylistä ja erosi yhtyeestä heti singlen nauhoittamisen jälkeen. Tilalle astui tuolloin Townsend. Scene Through the Eye Of the Lens ja Gypsy Woman -nimiset kappaleet sisältäneen pikkukiekon julkaisi Liberty Records vuonna 1967, mutta se ei menestynyt.

1968-69: Music In a Doll´s House ja Family Entertainment

Yhtye onnistui kuitenkin saamaan uuden levytyssopimuksen yhdysvaltalaisen Reprise Recordsin kanssa ja pääsi nauhoittamaan ensimmäistä pitkäsoittoaan alkuvuodesta 1968. Tuottajaksi pyydettiin jälleen Jimmy Milleriä, mutta tämä ei ehtinyt, koska työskenteli parhaillaan Rolling Stonesin Beggars Banquet-levyn parissa. Hänet mainitaan The Breeze ja Peace Of Mind -kappaleiden osatuottajana. Varsinaiseksi tuottajaksi saatiin Traffic-yhtyeestä juuri eronnut Dave Mason. Levy äänitettiin Lontoon Olympic studioilla ja teknikkoina mukana olivat Jimi Hendrixiä jo tuolloin äänittänyt Eddie Kramer ja George Chkiantz. Ennen levynjulkaisua yhtye pääsi lämmittelemään Tim Hardinia Royal Albert Halliin. Pian bändi nousi yhdessä Pink Floydin, Soft Machinen, the Nicen ja The Moven ohella brittiläisen psykedelia underground scenen kiinnostuksen kohteiksi. Ensilevy Music In a Doll's House julkaistiin heinäkuussa 1968 ja se sai kriitikoilta ylistystä sekä nousi brittien listan sijalle 35. Hyvin paljon tämä oli BBC:n toimittaja John Peelin ansiota, joka soitti yhtyettä ohjelmassaan. Levy on yksi brittiläisen psykedelian merkkipaaluja sisältäen perinteisten rokkisoittimien ohella useiden soittimien, kuten saksofonin, viulun, sellon ja huuliharpun käyttöä. Merkittävää on myös mellotronin käyttö jo vuotta ennen kun esim. King Crimson lanseerasi soittimen osaksi soundiaan.

Varsin pian debyytin jälkeen yhtye aloitti toisen levyn tekemisen tuottajanaan Glyn Johns ja yhtyeen manangeri John Gilbert. Tulevalla levyllä ensilevyn psykedeliakokeilut hieman vähenivät ja esiin tulivat enemmän folk, country, pop ja blues -vaikutteet. Gilbert miksasi ja julkaisi Family Entertainment -nimen saaneen levyn yhtyeen tietämättä maaliskuussa 1969. Bändi oli tällöin Amerikan kiertueella. Jokatapauksessa levy nousi Brittien listalla sijalle 6. Levyn kansikuvan hahmot otettiin suoraan the Doorsin Strange Days-levystä. Levyn alkuperäispainoksen mukana tuli iso juliste, jonka etupuolella yhtyeen jäsenet olivat kansikuvan hahmojen kanssa ja takapuolelle painettiin levyn lyriikat. Kevään Yhdysvaltojen kiertueella bändi kohtasi ongelmia eikä sitten koskaan onnistunut saamaan suurta suosiota siellä. Chapmanin lavaesiintyminen oli hyvin aggressiivista. Hänen heilutellessaan mikkitankoa voimallisesti se kerran kirposi hänen käsistään ja lensi kohti keikkapromoottori Bill Grahamia. Tämä luuli teon olleen tahallinen ja määräsi Chapmanin pitämään kädet kiinni sivuillaan loppukeikkojen ajan. Kesken kiertueen Ric Grech kuuli kiertuemanangeri Peter Grantilta, että Eric Clapton ja Stevie Winwood ovat perustamassa uutta superyhtyettä ja tarvitsisivat basistia. Niinpä hän liittyi tuohon Blind Faith-nimiseen lyhytaikaiseen bändiin. Hänen tilalleen tuli John Weider Eric Burdon & the Animals -yhtyeestä. Amerikan kiertueen jälkeen bändi esiintyi kuuluisassa Rolling Stonesien Hyde Park -konsertissa ja Isle Of Wight -festivaaleilla. Loppuvuodesta 1969 annettiin kenkää Jim Kingille oudon käytöksen vuoksi. Hänet korvasi multi-instrumentalisti John "Poli" Palmer

1970-71: a Song For Me ja Anyway

Vuoden 1970 alussa yhtye suuntasi jälleen muutamille keikoille Yhdysvaltoihin esiintyen ainakin San Franciscossa ja Bostonissa. Varsin pian ilmestyi bändin kolmas a Song For Me-niminen levy, jonka he olivat tuottaneet itse. Levy jatkoi edeltäjänsä linjoilla sisältäen niin folkia kuin hardrockia. Suosio Briteissä oli nousussa, koska levy saavutti siellä neljännen ja näinollen korkeimman yhtyeen albumin listasijoituksen. Kesällä yhtye esiintyi lukuisilla festivaaleilla Euroopassa. Se saapui myös Suomen Ruisrockiin esiintyen 21. elokuuta. Vielä saman vuoden lopussa ilmestyi Familyn neljäs Anyway-niminen levy, josta ensimmäinen puoli nauhoitettiin ainakin osittain Fairfield Hallin konsertissa Englannissa ja toinen puoli kokonaan studiossa. Levyn kannesta tuli jälleen erikoinen: se pakattiin muovitaskuun, jossa on kultaisilla kirjaimilla bändin ja levyn nimi. Muovitaskun sisällä oli kuvallinen, avautuva pahvi, jonka sisältä löytää viimein levyn. Levy nousi jälleen Brittien listoille sijalle 7. Maaliskuussa 1971 julkaistiin yhtyeen ensimmäinen Old Songs New Songs -kokoelmalevy, joka sisälsi levyiltä napattujen uudelleenmiksattujen kappaleiden lisäksi harvinaisempia lauluja. Pian levyn julkaisun jälkeen Weider erosi. Hänen tilalleen tuli Mogul Thrash-yhtyeessä soittanut John Wetton, joka oli juuri kieltäytynyt liittymästä King Crimsoniin. Kuten aikanaan Grech hyvä-ääninen Wetton myöskin otti yhtyeessä laulajan vastuuta.

1971-72: Fearless ja Bandstand

Pian uusi kokoonpano julkaisi Briteissä korkeimmalla sijalle yhtyeiden singleistä nousseen In My Own Time/Seasons -pikkukiekon. Se nousi listan neljänneksi. Myös levy Fearless pääsi listoille niin Briteissä kuin Yhdysvalloissakin. Pitkäsoitolla kuullaan Chapmanin ja Wettonin upeaa yhteislaulua ja Whitneyn taidokasta akustisen kitaran soittoa kappaleessa Spanish Tide. Muita levyn kohokohtia ovat sen aloittava Between Blue & Me ja sen lopettava Burning Bridges.Levyn kansi oli persoonallinen: siinä oli neljä avautuvaa, muotoonleikattua sivua, jotka peittivät jokaisen yhtyeen jäsenen epäselviksi muuttuvat kuvat. Vuoden 1972 puolella julkaistiin bändin kuudes, Bandstand-niminen albumi. Ilmeisesti edellisen saadessa menestystä Yhdysvalloissa yhtye yritti lisätä sitä muuttamalla musiikkiaan kohti tavallisempaa hardrockia. Levyn kansi oli jälleen erikoinen: tällä kertaa muotoonleikattu kansi esitti vanhaa televisiota, jonka kuvaruudussa nähdään yhtye istuskelemassa. Pian Family kärsi jälleen miehistönvaihdoksista: Wetton päätti sitten vastaanottaa kutsun liittyä King Crimsoniin vuoden 1972 puolivälissä ja loppuvuuodesta myös Palmer erosi. Heidän tilalleen tulivat Jim Cregan bassoon ja Tony Ashton koskettimiin. Ennen Palmerin lähtöä yhtye yritti vielä kerran Yhdysvaltojen valloitusta Elton Johnin lämmittelybändinä, mutta Palmerin mukaan ainoat taputtajat olivat Elton Johnin PA-laitteistosta huolehtivat työntekijät.

1973: It´s Only a Movie ja yhtyeen hajoaminen

Vielä Family julkaisi vuonna 1973 Amerikan valloitukseen tähtäävän It´s Only a Movie-levyn omalla Raft-levymerkillään ilman mainittavia tuloksia. Yhtye hajosi kiertueen jälkeen, jonka viimeinen keikka heitettiin Leicesterin ammattikorkeakoulussa 10 lokakuuta 1973. Pian hajoamisen jälkeen Chapman ja Whitney perustivat Streetwalkers-nimisen yhtyeen. King Crimsonin hajoamisen jälkeen Wetton perusti Asian. Townsend oli mukana 70-luvulla Medicine Head-nimisessä yhtyeessä. Myöhemmin hän on soittanut the Blues Bandissa ja the Manfredissa. Ric Grech kuoli alkoholismin aiheuttamiin sairauksiin vuonna 1990. Tony Ashton kuoli syöpään vuonna 2001 ja Jim King poistui keskuudestamme vuonna 2012. Vuonna 2017 John Wetton kuoli suolistosyöpään.

2013-16: Paluukeikat

Family kokosi rivinsä alunperin vain yhtä keikkaa varten 2 helmikuuta 2013 Lontoon 02 Shepherd Bush Empireen. Keikkoja soitettiin sitten kaksi peräkkäisinä iltoina ja miehistössä oli 70-luvun jäsenistä Chapman, Palmer, Townsend ja Cregan. Chapman muisti keikan puheessaan poissaolevia jäseniä ja kutsui Whitneytä liittymään mukaan Englannin sateeseen Kreikan lomaltaan. Yhtye teki vielä yksittäisiä keikkoja vuosina 2014-16.

Musiikkityyli

Yhtyeen tyyli muodostui monista eri tekijöistä. Keskeisenä on ollut laulaja Roger Chapmanin persoonallinen ääni: häntähän kutsuttiin mm. "sähköiseksi vuoheksi". Hänen tarkoituksenaan oli kuitenkin jäljitellä Little Richardin ja Ray Charlesin sielukasta laulua. Joitakin arvioia hänen äänensä on myös ärsyttänyt. John Whitney puolestaan oli taitava kitaristi. Hänen mutkikkaiden sävellystensä esitys mahdollistui, kun bändissä oli Ric Grechin ja Jim Kingin kaltaisia multi-instrumentalisteja. Lisäväriä yhtyeen musiikkiin toi senaikaisten kosketinsoittimien, kuten hammond-urkujen ja mellotronin käyttö. Yhtyeen musikillisesta moninaisuudesta johtuen sen tyyliä on kuvattu niin progressiiviseksi-, psykedeeliseksi-, happo-, folk-, jazz-, taide- kuin hardrokiksi. Yhtye tunnettiin hyvin räiskyvistä livekeikoista: jopa Jimi Hendrix Experienceä oli arveluttanut tulla lavalle yhtyeen jälkeen! Vaikuttajakseen Familyn ovat maininneet mm. Jethro Tullin Ian Anderson ja Genesiksen Peter Gabriel.

Jäsenet

• Roger Chapman – laulu, huuliharppu, tenorisaksofoni, lyömäsoittimet (1967–1973)
• John ”Charlie” Whitney – kitara, sitar, kosketinsoittimet (1967–1973)
• Jim King – saksofoni, huuliharppu, tinapilli, piano, laulu (1967–1969)
• Ric Grech – basso, viulu, sello, laulu (1967–1969)
• Harry Ovenall – rummut, lyömäsoittimet (1967)
• Rob Townsend – rummut, lyömäsoittimet (1967–1973)
• John Weider – basso, kitara, viulu (1969–1971)
• John ”Poli” Palmer – kosketinsoittimet, huilu, vibrafoni, syntetisaattori (1969–1972)
• John Wetton – basso, kitara, laulu (1971–1972)
• Jim Cregan – basso, kitara (1972–1973)
• Tony Ashton – kosketinsoittimet, harmonikka, laulu (1973)

Aikajana

Diskografia

Studioalbumit

• Music in a Doll’s House (Reprise, 1968)
• Family Entertainment (Reprise, 1969)
• A Song for Me (Reprise, 1970)
• Anyway (Reprise, 1970)
• Fearless (Reprise, 1971)
• Bandstand (Reprise, 1972)
• It’s Only a Movie (Raft, 1973)

Livealbumit

• BBC Radio 1 in Concert (1991)
• Family Live (2003)
• BBC Volume 1: 1968-1969 (2004)
• BBC Volume 2: 1971-1973 (2004)
• BBC Volume 3: 1970 (2009)

Kokoelmat

• Old Songs New Songs (1971)
• Best of Family (1974)
• From The Archives (1980)
• Peel Sessions (1989)
• Best of Family (1990)
• A's & B's (1992)
• A Family Selection (2000)
• The Best of Family & Friends (2002)
• In Their Own Time (2006)
• History (2013)

Singlet

• "Scene Through the Eye of a Lens" / "Gypsy Woman" (1967)
• "Me My Friend" / "Hey Mr. Policeman" (1968)
• "Old Songs, New Songs" / "Hey, Mr. Policeman" (1968)
• "Second Generation Woman"/ "Hometown" (1968)
• "No Mule's Fool" / "Good Friend Of Mine" (1969)
• "Today" / "Song For Lots" (1970)
• "Strange Band" / "The Weaver's Answer" / "Hung Up Down" (1970)
• "In My Own Time" / "Seasons" (1971)
• "Larf & Sing" / "Between Blue and Me" (1971)
• "Burlesque" / "The Rockin' R's" (1972)
• "My Friend The Sun" / "Glove" (1973)
• "Boom Bang" / "Stop This Car" (1973)
• "Sweet Desiree" / "Drink To You" (1973)
• "It's Only A Movie" / "Suspicion" (1973)