Emil du Bois-Reymond

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Emil du Bois-Reymond
Emil du Bois-Reymond noin vuonna 1870
Emil du Bois-Reymond noin vuonna 1870
Syntynyt 7. marraskuuta 1818
Berliini, Preussi
Kuollut 26. joulukuuta 1896 (78 vuotta)
Berliini, Saksa
Asuinpaikka Berliini, Neuchâtel
Kansallisuus saksalainen
Tutkimusala fysiologia
Instituutti Humboldt-yliopisto
Tutkinnot Humboldt-yliopisto
Tunnetuimmat työt hermojen toimintapotentiaali

Emil Heinrich du Bois-Reymond (7. marraskuuta 181826. joulukuuta 1896)[1] oli saksalainen fyysikko ja fysiologi. Häntä pidetään sähköfysiologian kokeellisen tutkimuksen isänä.

Du Bois-Reymond opiskeli sekä isänsä kotimaassa Sveitsissä että Berliinissä teologiaa, filosofiaa, psykologiaa, antropologiaa, maantiedettä, meteorologiaa, lääketiedettä ja fysiologiaa. Hän teki gradunsa sähkö­kaloista, ja tutki siitä lähtien liki neljänkymmenen vuoden ajan sähköisiä toimintoja eläinkunnassa. Hän ehti opettaa viiden vuoden ajan myös anatomiaa Berliinin taideakatemiassa.[2]

Hänet muistetaan myös tieteen mahdollisuuksien rajoja koskeneesta pohdiskelustaan, joka johti hänet sanomaan eräiden suurimpien arvoitusten osalta: "Ignoramus et ignorabimus ("Emme tiedä emmekä tule tietämään.")

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Du Bois-Reymond syntyi Berliinisä ja teki siellä elämäntyönsä. Hänen nuorempi veljensä oli matemaatikko Paul du Bois-Reymond (1831–1889). Hänen äitinsä oli sukutaustaltaan hugenotti.[1]

Du Bois-Reymond ensin Berliinin ranskalaista lukiossa ja jatkoi koulunkäyntiään Neuchâtelissa, jonne hänen isänsä oli palannut.[1] Vuonna 1836 hän kirjoittautui Berliinin Humboldt-yliopistoon. Aluksi hänelle oli epäselvää, mitä hän aikoi opiskella: ensin hän opiskeli kirkkohistoriaa August Neanderin oppilaana, sen jälkeen jonkin aikaa geologiaa, teologiaa, filosofiaa, psykologiaa, antropologiaa, maantiedettä ja meteorologiaa. Lopulta hän päätyi lääketieteeseen, jota hän opiskeli niin suurella innolla ja menestyksellä, että tunnettu anatomian ja fysiologian professori Johannes Peter Müller (1801–1858) kiinnitti häneen huomiota.[1]

Müller oli aikaisemmin opettanut ennen kaikkia fysiologiaa, mutta osittain omien taipumustensa, osittain asemansa vuoksi anatomian professorina hän oli myöhemmin siirtynyt opettamaan vertailevaa anatomiaa, mikä yhdessä sen kanssa, että hän oli kiinnostunyt yleisen filosofian kysymyksistä, antoi hänen näkemyksilleen fysiologiasta erityistä syvällisyyttä, joka hänen aikanaan suuresti vaikutti tämän tieteenalan kehitykseen. Suunnilleen samoihin aikoihin kuin Du Bois-Reymond tuli hänen luennoilleen, hän julkaisi teoksen Handbuch der Physiologie des Menschen ("Ihmisen fysiologian käsikirja"), jossa sen kantava ajatus oli ilmaistu näin:

»Vaikka näyttääkin siltä kuin elävien olentojen ilmiöissä olisi jotakin, mitä ei voida selittää tavanomaisilla mekaanisilla, fysikaalisilla tai kemiallisilla laeilla, paljon voidaan niillä selittää, ja voimme pelotta laajentaa näitä selityksiä niin pitkälle kuin kykenemme, niin kauan kuin pidämme kiinni havainnon ja kokeiden tukevasta perustasta.[1]»

Müller tunnisti Du Bois-Reymondin henkilöksi, joka kykenisi jatkamaan hänen tutkimuksiaan elämän fysikaalisesta perustasta asianmukaisella tavalla. Vuonna 1840 hän otti Du Bois-Reymondin assistentikseen fysiologian alalla ja antoi hänelle luettavakseen Carlo Matteuccin vastikään julkaiseman tutkielman eläimissä esiintyvistä sähköilmiöistä. Tämä ratkaisi Du Bois-Reymondin elämäntyön suunnan. Hän teki gradunsa sähkö­kaloista, ja tutki siitä lähtien liki neljänkymmenen vuoden ajan sähköisiä toimintoja eläinkunnassa. Hän julkaisi tutkimustuloksiaan tieteellisissä aikakauskirjoissa, mutta julkaisi myös laajan teoksen Untersuchungen über die tierische Elektrizität, jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1848, jälkimmäinen 1884.[1] Hän ehti opettaa viiden vuoden ajan myös anatomiaa Berliinin taideakatemiassa.[2]

Uskonnollisilta näkemyksiltään Du Bois-Reymond oli ateisti.[3]

Tutkimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emil du Bois-Reymond.jpg

Du Bois-Reymond kehitti käsityksen, että elävät kudokset kuten lihakset muodostuisivat joukosta "sähköisiä molekyylejä" ja että lihaksen sähköinen käyttäytyminen olisi seurausta näiden luonnostaan sähköisten molekyylien ominaisuuksista. Nykyisin tiedetään, että avainasemassa ovat ionit, erityisesti natrium- ja kaliumionit, jotka saavat herkissä soluissa aikaan kalvojännitteen.

Hänen teoriaansa vastustivat useat samanaikaiset fysiologit kuten Ludimar Hermann, joka väitti, että esimerkiksi lihaksissa ei esiinny sähkövirtoja niiden ollessa levossa eikä sen vuoksi ole syytä olettaa, että se koostuisi sähköisistä molekyyleistä, sillä niissä esiintyy havaittavia sähköilmiöitä vain se ollessa toiminnassa tai kun se on vaurioitunut. Du Bois-Deymondin teoria olikin arvokas vain työhypoteesinä, ja sellaisena se suuresti auttoi tieteen kehittymistä. Niinpä hänen työnsä kulkivat pääaiassa eläinsähkön suuntaan, joskin hän hän tutki, siinä määrin kuin fysikaalisin keinoin oli mahdollista, muitakin fysiologian aloja, erityisesti diffuusioilmiötä. Näiltä aloilta hän kuitenkin julkaisi vain harvoja tuloksia.

Useiden vuosien ajan Du Bois-Reymond oli hyvin vaikutusvaltainen opettajana. Vuonna 1858, Johannes Müllerin kuoltua, hänen hallussaan ollit anatomian ja fysiologian oppituoli jaettiin kahtia: perustettiin erilliset vertailevan anatomian ja fysiologian professorin virat, joista edelliseen nimitettiin Karl Bogislaus Reichert (1811–1883), jälkimmäiseen Emil Du Bois-Reymond. Tässä virassa hän toimi kuolemaansa saakka, mutta joutui useiden vuosien ajan suorittamaan tutkimuksiaan epäsuotuisissa oloissa, kun asianmukaisia tiloja ei ollut käytettävissä. Vasta vuonna 1877 järjesti luovutti hänen vaikutuksestaan yliopistolle kunnollisen fysiologian laboratorion.

Fysiologiassa Du Bois-Reymond edusti fysikaalis-mekaanista suuntaa ja vastusti vitalismia ja neovitalismia.[4]

Vuonna 1851 hänestä tuli Berliinin tiedeakatemian jäsen ja vuonna 1867 sen vakituinen sihteeri.[4]

Useiden vuosien ajan Du Bois-Reymond ja hänen ystävänsä Hermann von Helmholtz, joka hänkin oli ollut Johannes Peter Müllerin oppilas, olivat Berliinin yliopiston huomattavimpia professoreja ja tiedemiehiä. Hovikelpoisina he käyttivät asemaansa ja vaikutusvaltaansa tieteen edistämiseen. Du Bois-Reymond, joka nuorena oli opiskellut monia muitakin aloja kuin fysiologiaa ja lääketiedettä, palasi myöhemmin toisinaan niihinkin. Hän piti julkisia esitelmiä, joissa hän käsitteli monia aiheita, myös useita filosofian kysymyksiä.[1]

Seitsemän maailmanarvoitusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1880 Bois-Reymond pit Preussin tiedeakatemiassa kuuluisan puheen, jossa hän luetteli seitsemän "maailmanarvoitusta" ja julisti, että muutamia niistä ei tiede sen enempää kuin filosofiakaan voisi koskaan ratkaista. Hän kiinnitti erityistä huomiota luontoa koskevien meka­nis­tis­ten käsitysten rajoittu­neisuuteen käsi­telles­sään niitä ongelmia, joita hän piti trans­kendentt­isina.

Bois-Reymondin seitsemän maailmanarvoitusta olivat:

  1. aineen ja voiman perimmänen luonne,
  2. liikkeen alkuperä,
  3. elämän alkuperä,
  4. luonnon "teleologisesti suunnitelluilta näyttävät rakenteet" (ei "absoluuttisen transkendenttinen arvoitus"),
  5. yksinkertaisten aistimusten alkuperä ("täysin transkendenttinen kysymys"),
  6. älyllisen ajattelun ja kielen alkuperä, mikä ehkä tunnettaisiin, jos aistimusten alkuperä voitaisiin tuntea, sekä
  7. kysymys tahdon vapaudesta.[5]

Arvoituksista 1, 2 ja 5 hän ilmoitti käsityksenään: "ignoramus et ignorabimus": "emme tiedä emmekä tule tietämään."

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Emil du Bois-Reymond

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • J. M. Pearce: Emil Heinrich Du Bois-Reymond (1818–96). J. Neurol. Neurosurg. Psychiatr., Marraskuu 2001, 71. vsk, nro 5. doi:10.1136.jnnp.71.5.620. Artikkelin verkkoversio.
  • S. Dierig: Urbanization, place of experiment and how the electric fish was caught by Emil du Bois-Reymond. Journal of the history of the neurosciences, Huhtikuu 2000, 9. vsk, nro 1, s. 5–13. doi:10.1076/0964-704X(200004)9:1;1-2;FT005.
  • C. Gradman: History as natural science: Ernst Hallier and Emil du Bois-Reymond as cultural historians. Medizinhistorisches Journal, 2000, 35. vsk, nro 1, s. 31–54.
  • SJ Meltzer: Emil du Bois-Reymond. Science, Helmikuu 1897, 5. vsk, nro 110, s. 217–219.
  • H. Loos: The relation between physiology and medicine in Emil du Bois-Reymond. Zeitschrift für die gesamte Hygiene und ihre Grenzgebiete, Elokuu 1985, 31. vsk, nro 8, s. 484–5.
  • L. A. Geddes: From muscle twitches to sustained (tetanic) contraction: the discovery of du Bois-Reymond. IEEE engineering in medicine and biology magazine: the quarterly magazine of the Engineering in Medicine & Biology Society, 1999, 18. vsk, nro 1, s. 85–86.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Hugh Chisholm (toim.): ”Du Bois-Reymond, Emil”, Encyclopedia Britannica, 11th edition. Cambridge University Press, 1911. Teoksen verkkoversio.
  2. a b Max Planck Institute for the History of Science, Berlin
  3. Laurence Garey (toim.), Michel Meulders: ”Helmholtz and the Understanding of Nature”, Helmholtz: From Enlightenment to Neuroscience, s. 74. MIT Press.
  4. a b Tietosanakirja, 2. osa (Confrater–Haggai), s. 419. Otava. Teoksen verkkoversio.
  5. William E. Leverette Jr.: American Quarterly, kevät 1965, 17. vsk, nro 1.