Siirry sisältöön

Elisabeth Langgässer

Wikipediasta
Elisabeth Langgässer
Henkilötiedot
Syntynyt23. helmikuuta 1899
Alzey, Hessenin ruhtinaskunta, Saksan keisarikunta
Kuollut25. heinäkuuta 1950 (50–51 vuotta)
Karlsruhe, Länsi-Saksa
Kansalaisuus Saksa
Ammatti kirjailija, runoilija, toimittaja, opettaja
Vanhemmat Eduard Langgässer
Eugenie Maria Pauline Dienst
Puoliso Hermann Heller (suhde 1928)
Wilhelm Hoffmann (naim. 1935)
Lapset Cornelia Edvardson
Annette
Barbara
Franziska
Uskonnollinen kanta roomalaiskatolilaisuus
Kirjailija
Äidinkielisaksa
Tuotannon kielisaksa
Aikakausi 1900-luku
Tyylilajit proosa, lyriikka,
Aiheet hyvän ja pahan välinen taistelu
Kirjallinen suuntausNaturmagie, "Renouveau Catholique"
Esikoisteos Der Wendekreis des Lammes (1924)
Pääteokset Tierkreisgedichte (1935)
Proserpina (1933)
Das Unauslöschliche Siegel (1947)
Der Laubmann und die Rose (1947)
Palkinnot

Deutschen Staatsbürgerinnenverband kirjallisuuspalkinto (1931)
Büchner-palkinto (1950, postuumi)
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Elisabeth Langgässer (23. helmikuuta 1899 Alzey, Hessenin herttuakunta, Saksan keisarikunta – 25. heinäkuuta 1950 Karlsruhe, Länsi-Saksa[1]) oli saksalainen kirjailija, runoilija, toimittaja ja opettaja.[2]

Hän kirjoitti runoja, romaaneja ja kertomuksia, ja niissä keskeisenä aiheena on hyvän ja pahan välinen taistelu.[2]

Suku ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hänen vanhempansa olivat rakennustarkastaja, arkkitehti Eduard Langgässer (1846–1909) ja Eugenie Maria Pauline Dienst (1859–1942).[1]

Isän kuoleman jälkeen perhe muutti vuonna 1909 Darmstadtiin, jossa Elisabeth kävi koulua ja valmistui Viktoriaschulen tyttökoulun lukiosta vuonna 1919. Vuoden opettajankoulutuksen jälkeen hän opetti hesseniläisissä kansakouluissa Seligenstadtissa ja Griesheimissa vuosina 1919/1920–1928.[1][3] Lyhyestä suhteesta naimisissa olevan filosofi ja asianajaja Hermann Hellerin (1891–1933) kanssa hän synnytti aviottoman tyttärensä Cordelian vuonna 1929. Tämän seurauksena hänet erotettiin opettajanvirastaan.[3]

Kirjallinen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1929/1930–1930/1931 hän oli luennoitsijana Berliinin sosiaalisessa naiskoulussa,[1][3] jossa hän asui pysyvästi myös jäätyään eläkkeelle freelance-kirjoittajana.[1] Langgässer kirjoitti "Die Kolonne" -lehteen vuosina 1929–1932 yhdessä Naturmagie-piiriin kuuluneitten Peter Huchelin, Günter Eichin ja aviopari Oda Schaeferin ja Horst Langen, Wilhelm Lehmannin ja Oskar Loerken kanssa, joiden kanssa hän pysyi läheisinä ystävinä kuolemaansa asti. [1]

Langgäserin runous kumpuaa jännitteestä moninaisten voimien välillä, jotka kertyivät runoilijalle hänen reiniläis-hesseniläisestä taustastaan, juutalaisesta sukuperinnöstään ja elinikäisestä sitoutumisestaan ​​katoliseen uskoon. Hänen runollisen tuotantonsa hallitseva teema, joka sai inspiraationsa "Renouveau Catholique" -liikkeen taiteilijoilta, erityisesti Paul Claudelilta ja Georges Bernanosilta, oli armon muuttava voima, joka vapauttaa ihmiskunnan luonnonkosmoksen ikuisesta kiertokulusta olemassaoloon kristillisen teloksen alla. Langässer löysi aidon runollisen ilmaisunsa runoudesta. Kirjeessään 7. syyskuuta 1947 Wilhelm Lehmannille, joka pysyi hänen elinikäisenä esikuvanaan, hän jopa tunnusti, että hänen suuret romaaninsa "eivät olleet lainkaan proosaa, vaan pikemminkin keskeytettyä rytmiä". Hänen ensimmäinen luova kautensa oli tämän vuoksi kokonaan omistettu runoudelle. [1]

Hänen toisen luovan kautensa keskipisteenä on myös lyyrinen sarja "Tierkreisgedichte" (Eläinradan runot, 1935), jossa "luonto esiintyy yksin itsensä kanssa" (kirje Wilhelm Hoffmannille, kesä 1934) ja kaikki tuhoon tuomitut olennot huokailevat pelastusta. Läheisesti temaattisesti tähän runosarjaan liittyen – kaikki Langgäserin romaanit ja novellit on ryhmitelty yhden lyyrisen syklin ympärille – tämä edustaa ymmärrystä Langgässerin runoudesta. Hänen tärkeä proosateoksensa "Proserpina" (1933; alkuperäinen versio julkaistu 1949), jota on kuvailtu "lapsuusmyytiksi", sisältää omaelämäkerrallisia elementtejä ja kietomalla hänen oman lapsuutensa Proserpinan myyttiseen hahmoon kuvaa arkkityyppisesti naisten ikuisesti toistuvaa kohtaloa, heijastaen kasvun ja rappeutumisen, syntymän ja kuoleman kiertokulkua.[1]

Hän avioitui kesäkuussa 1935 filosofian tohtori, Mainzin yliopiston Germersheimin instituutin luennoitsija Wilhelm Hoffmannin (1899–1967) kanssa,[1] jonka hän oli tavannut vuonna 1933 työskennellessään radiotoimittajana Berliinissä.[3] Avioituminen esti Elisabeth Langgässerin karkottamisen juutalaisuuden perusteella. Heille syntyi kolme lasta: Annette (s. 1938), Baarbara (s. 1940) ja Franziska (s. 1942).[3]

Hän oli puolijuutalainen isänsä suvun puolelta ja joutui rodullista syistä erotetuksi Saksan valtakunnan kirjallisuuskamarista (Reichsschrifttumskammer) ja julkaisukieltoon vuonna 1936.[1][3] Hän vetosi juutalaisten puhdistamista kulttuurielämästä vastanneeseen Hans Hinkeliin elokuussa 1937 ja sitten Joseph Goebbelsiin huhtikuussa 1938. Vetoomuskirjeissään hän viittaa äitinsä puolen suvun olevan puhtaasti arjalaista sukulinjaa ja viittaa juutalaisen kirjailijan Alfred Döblinin hänen kirjallista tuotantoaan kohtaan esittämään kritiikkiin. Hänen kuolemansa jälkeen kirjeitä käytettiin todisteina Langgässerin kompromissihalukkuudesta, syytöksinä hänen poliittisesta prostituoinnistaan ​​tai ne tulkittiin katolisen Saksan kansalaisen väliintuloiksi, joka ei ollut vielä nähnyt, mihin fasistinen Saksa oli menossa.

Vuodesta 1942 sairastamastaan multippeliskleroosista huolimatta pakkotyöhön tehtaaseen vuonna 1944. Hänen 15-vuotias tyttärensä Cordelia, joka oli suhteesta avoimesti juutalaisen Hermann Hellerin kanssa ja jota pidettiin näin Nürnbergin rotulakien mukaan täysin juutalaisena, joutui käyttämään keltaista daavidintähteä vuonna 1941 eikä saanut enää asua perheensä kanssa.[1][3] Hänet vietiin vuonna 1944 ensin Theresienstadtin keskitysleirille ja myöhemmin Auschwitziin; hän palasi vuonna 1946 Ruotsista luovutettujen saksalaisten vankien vaihdossa. Vuonna 1948 Langgässer perheineen muutti Rheinzaberniin.[1]

Langgässer kirjoitti ja julkaisi ahkerasti sodanjälkeisinä vuosina. Hänen kuuluisimmat teoksensa Das Unauslöschliche Siegel (1947) ja Der Laubmann und die Rose (1947) julkaistiin pian sodan jälkeen. Hänestä tuli tunnetuksi niin kutsutun 'sisäisen emigraation' kirjailijana, koska hän oleskeli Saksassa natsien hallinnon aikana, vastusti natsismia, mutta ei kritisoinut sitä avoimesti. Hän jatkoi kirjoittamista juuri ennen kuolemaansa multippeliskleroosiin 25. heinäkuuta 1950.[1]

Hän sai postuumisti vuonna 1950 Büchner-palkinnon.[2]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 Langgässer, Elisabeth, Deutsche Biographie, viitattu 7.6.2021 (saksaksi)
  2. 1 2 3 Risto Rantala ja Kaarina Turtia (toim.): ”Langgässer, Elisabeth”, Otavan kirjallisuustieto, s. 422. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X
  3. 1 2 3 4 5 6 7 Lebenslauf – Elisabeth Langgässer langgaesser.de. 7.7.2018. Viitattu 5.9.2025. (saksaksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Elisabeth_Langgässer&oldid=23538387”