Eikonoklastes

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nimiösivu kirjasta Eikonoklastes.

Eikonoklastes (kreikan sanasta εἰκονοκλάστης "ikonoklasti" ) on John Miltonin kirjoittama englanninkielinen kirja, joka julkaistiin lokakuussa 1649. Kirjassa Milton perustelee, miksi Kaarle I:n mestaaminen sisällissodan jälkeen saman vuoden tammikuussa oli oikeutettua. Kirjan nimi on otettu kreikan kielestä ja tarkoittaa "ikonoklastia" tai "ikonin hajottajaa". Nimi viittaa kirjaan Eikon Basilike ("kuninkaan ikoni") joka oli kuningasmielinen, erittäin suosittu kirja. Miltonin kirjaa pidetään yleisesti parlamentin kannattajien propangandana, jonka tarkoitus oli hyökätä kuningasmielisten argumentteja vastaan.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Milton sai tehtäväkseen kirjoittaa Eikonoklastesin vastaukseksi teokselle Eikon Basilike (1649), joka esitti olevansa Kaarle I:n kirjoittama. Miltonin teoksen oli tarkoitus olla hallituksen virallinen näkemys.

Eikon Basilike julkaistiin välittömästi Kaarle I:n teloituksen jälkeen, ja se kuvasi kuninkaan marttyyrinä. Kirjalla oli selkeä poliittinen tarkoitus: herättää tunteita kuolleen monarkin puolesta ja heikentää maan hallituksen asemaa. Teos osoittautui niin suosituksi, että julkaisuvuonna siitä otettiin 35 painosta. Eikon Basilike saattoi olla haamukirjoitettu tai useamman kirjoittajan kirjoittama teos. Miltonin teos eroaa sikäli Eikon Basilikesta, että se ei vetoa tunteisiin vaan yrittää argumentoida tarkasti sekä vastata jokaiseen Eikonissa esitettyyn väitteeseen. [1] [2]

Milton epäilemättä uskoi haluavansa hyökätä Eikon Basilikea vastaan totuudella. [3] Eikonoklastes, kokonaiselta nimeltään Eikonolastes in Answer to a Book Intitl'd Eikon Basilike, The Portrature of his Sacred Majesty in his Solitudes and Sufferings, julkaistiin englanniksi kahtena eri versiona lokakuussa 1649. Siitä ilmestyi laajennettu versio vuonna 1650, ja se käännettiin pian latinaksi ja ranskaksi. Vuonna 1651 Miltonin kirjalle ilmestyi vastauskirja Eikon Aklastos ("murtumaton ikoni"), jonka kirjoitti kuningasmielinen Joseph Jane. [4]

Teos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Milton aloittaa työnsä kertomalla, että hänelle annettiin tehtäväksi kirjoittaa Eikonoklastes ja että hän teki sen hallituksen hyväksi: [5] "Suhtaudun siihen minulle annettuna työnä ennemmin kuin itseni valitsemana". [6] Eikonoklastesin keskeinen argumentti on se, että tyrannia on kaikille monarkioille ominaista.

Miltonin mukaan Kaarle I kykeni alistamaan englantilaiset ja itse asiassa tekemään heistä orjiaan. Tämä tapahtui etenkin kuninkaan itse itselleen myöntämänsä veto-oikeuden avulla.[7]

Milton hyökkää Eikon Basiliken retoriikaa vastaan ja väittää, että kirja voisi itse asiassa olla runoutta.[8] Milton käsittelee Eikon Basiliken kaikkia puolia. Kritiikki ei kuitenkaan rajoitu pelkästään kirjan tyyliin ja kuvastoon. Eikonissa Kaarle I kertoo keksineensä termin "demagogue" (demagogi), mutta MIltonin mukaan sana on hyökkäys Englannin kansaa ja englannin kieltä vastaan.[9]

Toiseen laitokseen Milton lisäsi väitteen jonka mukaan Kaarle I:n kannattajat ovat "epävakaata, irrationaalista ja kuvainpalvovaa roskajoukkoa". [10]

Toisessa laitoksessa Milton myös korjasi kirjan nimiösivun mottoa, joka on peräisin Sallustiuksen teoksesta Bellum Iugurthinum. Motossa kuvataan erilaisia vallan väärinkäytöksiä, ja sitä käytetään perustelemaan, miksi monarkiat ovat yleisesti turmeltuneita.[11] Toiseen laitokseen Milton lisäsi myös vastauksen Edward Hydelleja tämän teokselle The History of the Rebellion and Civil Wars. [12]

Teemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Milton esittää, että kaikki monarkistiset valtiojohdot saattavat orjuuttaa maansa väestön. Saman argumentin hän esitti jo teoksessaan The Tenure of Kings and Magistrates. Miltonin mukaan vapaus ei merkitse vain oikeutta omaisuuteen vaan siihen kuuluu myös vapaus monarkin mahdollisesta mielivaltaisesta vallankäytöstä.[13] Lisäksi Milton puolusti kirjassa kalvinistisia periaatteita ja esitti, ettei reformaatio voi hyväksyä hyväksyä episkopaalista eikä monarkistista kontrollia. Miltonille presbyteerinen uskonto oli ainoa oikea uskonnon muoto. [14]

Vuonna 1649 Milton alkoi kytkeä lukuisia proosateoksiaan suunnittelemansa eepokseen, ja Eikonoklastes oli yksi tällainen proosateos. [15] Onkin lukuisia samankaltaisuuksia Eikonoklastissa kuvatun Kaarle I:n monarkian ja Miltonin runoelmassa Kadotettu paratiisi kuvatun Saatanan helvetissa pitämän järjestyksen välillä. Eikonoklastesin loppupuolella kuvataan antikristillisten monarkkien nousua ja väitetään, että sellaiset ihmiset käyttävät moniselitteistä kieltä hankkiakseen valtaa. Runoelmassa Saatana käyttää juuri sentyyppistä retoriikkaa. [16]

Arviointia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teos epäonnistui sikäli, ettei Miltonin yleisesti katsota onnistuneen kumoamaan Eikon Basilikea. Toisaalta tutkijat ovat edelleen erimielisiä siitä, mikä Miltonin teoksen tarkoitus oikeastaan oli. Kyseessä oli ensimmäinen Miltonin laajasti luettu teos. [17] Julkinen mielipide tuki edelleen Kaarle I:tä, [18] mutta traktaatti pystyi vetoamaan laajempaan yleisöön kuin monet Miltonin aiemmista teoksista. [19]

Sen jälkeen kun kuninkaanvalta oli Englannissa palautettu vuonna 1660, Milton ja muut tasavallan edustajat kohtasivat kostonhimoisen uuden valtiovallan ja Eikonoklastesin väitettiin oikeuttaneen monarkkien surmaamisia. [20] Milton ei kuitenkaan kuulunut niiden joukkoon, joille säädettiin kuolemanrangaistus Kaarle I:n teloituksesta. Toisaalta kuninkaan julistus määräsi Miltonin teokset Eikonoklastes sekä Defensio pro Populo Anglicanon poltettavaksi, ja ne poltettiinkin julkisesti. [21] Teos pysyi silti suosittuna, ja siitä otettiin vuonna 1690 uusi painos mainion vallankumouksen jälkeen. [22]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Corns, Thomas. "Milton's prose" teoksessa The Cambridge Companion to Milton. Ed. Dennis Danielson. Cambridge: Cambridge University Press, 1999.
  • Danielson, Dennis. "The Fall and Milton's Theodicy" teoksessa The Cambridge Companion to Milton. Ed. Dennis Danielson. Cambridge: Cambridge University Press, 1999.
  • Dobranski, Stephen. "Milton's Social Life" teoksessa The Cambridge Companion to Milton. Ed. Dennis Danielson. Cambridge: Cambridge University Press, 1999.
  • Dzelzainis, Martin. "Republicanism" teoksessa A Companion to Milton. Ed. Thomas Corns. Oxford: Blackwell Publishing, 2003.
  • Loewenstein, David. "The Radical Religious Politics of Paradise Lost" teoksessa A Companion to Milton. Ed. Thomas Corns. Oxford: Blackwell Publishing, 2003.
  • McDill, Joseph. Milton and the Pattern of Calvinism. Nashville: The Joint University Libraries, 1942.
  • Milton, John. Complete Prose Works of John Milton, Vol III. Ed. Merritt Hughes. New Haven: Yale University Press, 1962.
  • Peacey, Jason. Politicians and Pamphleteers: Propaganda During the English Civil Wars and Interregnum. Burlington: Ashgate, 2004.
  • Pfister, Manfred. 'A History of English Laughter: Laughter from Beowulf to Beckett and Beyond. Amsterdam: Rodopi, 2002.
  • Raymond, Joad. "The Literature of Controversy" teoksessa A Companion to Milton. Ed. Thomas Corns. Oxford: Blackwell Publishing, 2003.
  • Shawcross, John. John Milton: The Self and the World. Lexington: University Press of Kentucky, 1993.
  • Von Maltzahn, Nicholas. "Milton's Readers" teoksesas The Cambridge Companion to Milton. Ed. Dennis Danielson. Cambridge: Cambridge University Press, 2003.
  • Zwicker, Steven. Lines of Authority: Politics and English Literary Culture, 1649–1689. Ithaca: Cornell University Press, 1993.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Dobranski 1999 s. 15
  2. Holly Faith Nelson, Jim Daems, Eikon Basilike: The Portraiture of His Sacred Majesty in His Solitudes and Sufferings: with Selections from Eikonoklastes. 2006. s. 19–20.
  3. Raymond 2003 s. 206
  4. Peacey 2004 s. 107
  5. Corns 1999 s. 94
  6. Milton 1962 s. 339
  7. Dzelzainis 2003 s. 307
  8. Milton 1962 s. 406
  9. Corns 1999 s. 88
  10. Raymond 2003 s. 207
  11. Dzelzainis 2003 s. 307–308
  12. Shawcross 1993 s.273
  13. Dzelzainis 2003 p. 307
  14. McDill 1942 s. 267–268
  15. Shawcross 1993 s. 213
  16. Loewenstein 2003 s. 350–351
  17. Danielson 1999 s. 239
  18. Raymond 2003 s. 206
  19. Von Maltzahn 1999 s. 239
  20. Von Maltzahn 1999 p. 241
  21. Pfister 2002 p. 54
  22. Shawcross 1993 s. 278

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]