Ei paluuta
| Ei paluuta | |
|---|---|
| Иваново детство | |
 |
|
| Ohjaaja | Andrei Tarkovski |
| Käsikirjoittaja | Vladimir Bogomolov Mikhail Papava Andrei Tarkovski Andrei Kontšalovski |
| Säveltäjä | Vjatseslav Ovtsinnikov |
| Kuvaaja | Vadim Jusov |
| Pääosat | Jevgeni Zarikov |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Neuvostoliitto |
| Tuotantoyhtiö | Mosfilm |
| Levittäjä | MOKÉP Netflix Folkets Bio |
| Ensi-ilta | 1962 |
| Kesto | 96 min |
| Alkuperäiskieli | venäjä |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Ei paluuta (ven. Иваново детство, Ivanovo detstvo, suom. Ivanin lapsuus) on Andrei Tarkovskin ohjaama neuvostoliittolainen elokuva toisen maailmansodan eli neuvostoliittolaisittain Suuren isänmaallisen sodan ajan partisaanina toimineesta lapsisotilaasta Ivanista.
Vuonna 1962 valmistunut Ei paluuta oli Tarkovskin esikoiselokuva, sekä Neuvostoliitossa hänen kaupallisesti menestynein elokuva. Se herätti myös maailmanlaajuista mielenkiintoa ja voitti nopeasti lukuisia palkintoja kuten Venetsian filmijuhlien Kultaisen leijonan (1962).
Tuotanto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kun Natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 tuolloin 15-vuotias Vladimir Bogomolov liittyi puna-armeijan riveihin. Bogomolov selviytyi sodasta ansaiten useita tunnustuksia palveluksensa aikana. Sodan jälkeen hänestä tuli kirjailija. Ivan (1957) oli yksi hänen ensimmäisistä teoksistaan. Sen tarina kertoo 12-vuotiaasta orvoksi jääneestä Ivanista, joka liittyy armeijaan kostaakseen natsien käsissä surmansa saaneen perheensä.[1]
Mosfilm tilasi tarinasta elokuvakäsikirjoituksen, jonka laati Mihail Papava. Papavan käsikirjoituksessa on muutoksia alkuperäiseen tarinaan. Tarina on sankarimaisempi ja se saa onnellisen lopun. Alkuperäisessä natsit teloittavat Ivanin, mutta elokuvakäsikirjoituksessa hän päätyy Majdanekin keskitysleirille, josta hänet lopulta vapauttaa etenevä puna-armeija. Myöhemmin Ivan avioituu ja perustaa perheen. Elokuvaohjaja Eduard Abalov aloitti käsikirjoitukseen perustuvan elokuvan kuvaukset vuonna 1960. Bogomolov vastusti kuitenkin elokuvan tekemistä pitäen Popolovin käsikirjoituksesta alkuperäisen törkeänä vääristelynä. Bogomolov vaati uutta käsikirjoitusta, joka seuraisi tarkemmin alkuperäistä. Neuvostoliiton kulttuuriministeriö asettui Bogomolovin kannalle ja elokuvahanke jäädytettiin lokakuussa 1960.[1]
Hanke käynnistettiin uudelleen kesäkuussa 1961 ja se annettiin Moskovan elokuvakorkeakoulusta (VGIK) hiljattain valmistuneelle elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskille. Tarkovski oli tarjoutunut ohjamaan elokuvan kuultuaan Ivanin tarinan ystävältään ja kuvaaja Vadim Jusovilta, josta tuli myös Tarkovskin elokuvaprojektin kuvaaja.[1]
Abalov oli aloittanut kuvaukset Kanivissa nykyisessä Ukrainassa tammikuussa 1960 ja kun Tarkovski otti elokuvaprojektin johdon suurin osa elokuvan budjetista oli jo käytetty. Tarkovski joutui työskentelemään tästä syystä nopeasti. Elokuvaa editoitiin jo kuvausten aikana, eikä jälkituotannossa kuten normaalisti tehtäisiin. Tarkovski seurasi Abalovia tarkemmin Bogomolovin alkuperäistä tarinaa, mutta elokuvan juoneen tuli silti joitakin muutoksia. Tarkovskin apuna toiminut käsikirjoittaja Andrei Kontšalovski lisäsi elokuvaan neljä unikohtausta surrealistisineen kuvauksineen korostaakseen Ivanin psykologisia traumoja. Tämän lisäksi elokuvaan lisättiin romanttinen sivujuoni. Bogomolov ja Mosfilmin virkailijat eivät olleet iloissaan muutoksista. Tarkovski joutui läpikäymään muutoksia kolmessatoista tapaamisessa tuolloin vaikutusvaltaisten neuvostoliittolaisten kirjailijoiden, taiteilijoiden ja elokuvantekijöiden kanssa. Tarkovskin mentori Mihail Romm väitteli kuitenkin muutosten puolesta, ja lopulta Tarkovski sai pitää ne elokuvassaan.[1]
Maantieteellisesti elokuva ja suomeksi tekstitetyllä DVD-videolla mukana oleva Sodan lapset-dokumentti viittaa moniin paikkoihin Neuvostoliitossa, nykyisen Valko-Venäjän, Ukrainan ja Venäjän alueella.
Vastaanotto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ei paluuta julkaistiin 6. huhtikuuta 1962. Neuvostoliitossa se myi 16,7 miljoonaa lippua ja se oli Tarkovskin kaupallisesti menestynein elokuva. Elokuvasta pitivät yleisön lisäksi myös kriitikot. Ulkomailla se jakoi toukokuussa 1962 Kultaisen leijonan Venetsian elokvuafestivaaleilla Valerio Zurlinin elokuva Cronaca familiare kanssa. San Franciscon elokuvafestivaaleilla marraskuussa 1962 Tarkovski palkittiin parhaana ohjaajana.[1]
Venetsian elokuvajuhlien jälkeen kommunistisen sanomalehti L’Unitàn Mario Alicata kritisoi elokuvaa pikkuporvarillisuudesta. Jean-Paul Sartre puolusti elokuvaa avoimessa kirjeessä lehdessä Alicata kutsuen sitä hänen "kauneimmaksi näkemäkseen elokuvaksi vuosiin". Ingmar Bergman kutsui myöhemmin elokuvan "löydettyään" sitä "ihmeeksi". Elokuvan vaikutuksen omaan työhönsä ovat maininneet esimerkiksi Krzysztof Kieślowski ja Sergei Paradžanov.[1]