Curzio Malaparte

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Curzio Malaparte, oik. Kurt Erich Suckert, (9. kesäkuuta 189819. heinäkuuta 1957) oli italialainen toimittaja, kirjailija ja diplomaatti.[1]

Malaparten isä oli saksalainen, äiti italialainen. Hän käytti vuodesta 1925 alkaen sukunimeä Malaparte, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "paha osa" ja on humoristinen väännös nimestä Bonaparte ("hyvä osa")[1].

Ensimmäisessä maailmansodassa Malaparte haavoittui vakavasti. Hän liittyi fasistipuolueeseen, mutta Benito Mussolini karkotti hänet liian vapaamielisenä Liparin saarelle. Hän pääsi ulkomaanmatkoille jälleen vuodesta 1938. Ennen toista maailmansotaa hän toimi torinolaisen La Stampan päätoimittajana. Sodan aikana hän toimi Corriere della Seran sotakirjeenvaihtajana ja Italian armeijan upseerina muun muassa Suomessa. 1941 hän joutui palaamaan Italiaan, oman tulkintansa mukaan siksi, että Joseph Goebbels kyllästyi hänen artikkeleidensa neuvostomielisyyteen, tapahtumia seuranneen kollegan mukaan kuitenkin siksi, että auto hajosi. Pian hän pyysi lupaa lähteä Suomeen, jossa hän työskenteli kaksi vuotta, Mussolinin pidätykseen saakka. Italiaan palattuaan hän siirtyi liittoutuneiden puolelle yhtenä ensimmäisistä.[1]

Malaparten mausoleumi.

Malaparte asui vuodesta 1947 Pariisissa. Poliittiselta kannaltaan hän kääntyi kommunismin suuntaan. Hän kirjoitti näytelmät Marcel Proustista ja Karl Marxista, mutta niiden suosio jäi vähäiseksi. Hänen ohjaamansa elokuva Il Cristo Proibito sen sijaan palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla, ja Yhdysvalloissa se valittiin yhdeksi viidestä vuoden 1953 parhaista ulkomaisista elokuvista.[1]

Hän kirjoitti värikkäitä, osin fiktiivisiä reportaaseja Lapista ja Karjalan rintamalta, samoin hän käyttää teoksissaan todellisuutta taiteen ja tarinan raaka-aineena. Häntä on luonnehdittu gonzojournalismin edeltäjäksi. Kaputt kuvaa muka historiallisia tapahtumia Suomessa, mutta tosiasiassa niissä on absurdia komiikkaa, kuten haavoittunut hirvi, jota presidentti Risto Ryti hoivaa. Malaparte suunnitteli myöhemmin paluuta Suomeen ja romaanin kirjoittamista Suomesta ja Lapista, mutta teos jäi suunnitelma-asteelle.[1]

Matti Kurjensaari liikkui sota-aikana Malaparten kanssa, ja tavattuaan tämän myöhemmin Pariisissa, kysyi tämän omituisesta Laatokka-kuvauksesta, jossa järveen on uponnut suuret määrät hevosia, kun niitä todellisuudessa oli ollut enintään pari. Malaparte puolustelee kuvausta taiteilijan vapaudella. Myös Ilmari Turja hämmästeli Malaparten omaperäistä tulkintaa tapahtumista Suomessa, joskin piti teokseen syntynyttä tunnelmaa todellisuutta vastaavana. Malapartea sotareportterina hän ei kuitenkaan arvostanut vaan luonnehti tätä hunsvotiksi. Viimeisinä vuosinaan Malaparte kallistui Kiinan-vierailunsa jälkeen maolisuuden suuntaan[1]

Vähän ennen kuolemaansa Malaparte kääntyi katolisuuteen. Hän kuoli 59-vuotiaana keuhkosyöpään.[1]

Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kaputt (Kaputt), suom. Eila Kostamo, tekijän esittelyn kirj. Matti Kurjensaari. Gummerus, 1967.
  • Iho La Pelle Suom. Tapio Hiisivaara. 336 s. Gummerus, 1969.
  • Edessä palaa Leningrad (Il Volga nasce in Europa), suom. Marja-Leena Mikkola. Gummerus, 1970.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Jari Paavonheimo, Jatkosodan gonzojournalisti, Helsingin Sanomat 28.9.2011 sivu D 5
Tämä kirjailijaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.