Bergmannin sääntö
Bergmannin sääntö on biologinen sääntö, jonka mukaan kylmemmässä ilmastossa elävien tasalämpöisten eläinten ruumiin koko on yleensä suurempi kuin lämpimämmässä ilmastossa elävien saman lajin tai läheisen sukulaislajin yksilöiden.[1] Sääntö on nimetty saksalaisen biologin Christian Bergmannin (1814–1865) mukaan.
Selitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suurikokoisen eläimen pinta-alan suhde ruumiinpainoon on pienempi kuin pienikokoisen eläimen vastaava suhde. Tästä syystä myös suurikokoisesta eläimestä ulkopinnan kautta poistuvan lämmön määrä on suhteessa pienempi kuin pienikokoisesta eläimestä poistuvan lämmön määrä.[2] Lisäksi suurikokoiset eläimet tuottavat enemmän lämpöä kuin pienikokoiset eläimet.
Kylmässä ilmastossa lämmön poistumisen minimoiminen on tärkeää. Tämän vuoksi tasalämpöisten eläinten ruumiin koko on yleensä suurempi kylmässä ilmastossa. Tämä yhdistettynä esimerkiksi paksuun turkkiin tai rasvakerrokseen takaa tehokkaan lämmöneristyksen. Vastaavasti lämpimässä ilmastossa on tärkeää, että lämpö pääsee poistumaan elimistöstä tehokkaasti, jotta ylikuumenemiselta vältytään.
Perinteinen selitys Bergmannin säännölle on viime vuosikymmeninä kyseenalaistettu, kuten koko säännön paikkansapitävyyskin. On mahdollista, että säännölle on ravintotaloudellinen selitys. Arktisilla alueilla ravinnon saannin erot eri vuodenaikojen välillä ovat suuremmat kuin lauhkeilla alueilla. Suurikokoiset yksilöt kuluttavat rasvavarastojaan hitaammin suhteessa painoon; tämä mahdollistaa paremman selviytymisen silloin, kun ravintoa on niukasti saatavilla.[2]
Säännön paikkansapitävyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monet lajit noudattavat Bergmannin sääntöä. Säännöstä on kuitenkin havaittu myös paljon poikkeuksia. Esimerkiksi Suomessa etelässä ja pohjoisessa elävien karhujen koossa ei ole juurikaan eroja, lukuun ottamatta urosten syyspainoa, joka on keskimäärin suurempi pohjoisemmassa elävillä karhuilla.[2] Vastaavanlaisia esimerkkejä on lukuisia. Brian K. McNab on tutkinut ruumiin koon ja leveyspiirin välistä yhteyttä 129 nisäkäslajilla. Näistä vain 20 lajin yksilöiden koko kasvaa merkitsevästi kohti kylmempiä alueita.[3]
Monet tutkijat ovat kyseenalaistaneet Bergmannin säännön paikkansapitävyyden. Muun muassa Valerius Geist[4][5] ja J.D. Paterson[6] pitävät sääntöä pätemättömänä. Kyle G. Ashton tutkimusryhmineen on selittänyt tutkijoiden johtopäätösten erilaisuutta käytettyjen lähdeaineistojen ja tilastollisten kriteereiden välisillä eroilla.[7]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ http://www.um.u-tokyo.ac.jp/publish_db/Bulletin/no22/no22004.html
- ↑ a b c http://www.suurpedot.fi/page.asp?Section=54&Item=304 (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ McNab, B. K. 1971: On the ecological significance of Bergmann's rule. – Ecology 52: 845–854
- ↑ Geist, V. 1987: Bergmann's rule is invalid. – Can. J. Zool. 65: 1035–1038
- ↑ Geist, V. 1990. Bergmann's rule is invalid: A reply to J.D. Paterson. Can. J. Zool, 68:1613–1615.
- ↑ Paterson, J. D. 1990. Bergmann's rule is invalid: A reply to V. Geist. Can. J. Zool, 68:1610–1612
- ↑ Ashton, K. G., Tracy, M. C. & de Queiroz, A. 2000: Is Bergmann's rule invalid for mammals?. – Am. Nat. 156: 390–415