BMW Schnellbomber II
| BMW Schnellbomber II | |
|---|---|
 BMW Schnellbomber II |
|
| Tyyppi | pommikone |
| Alkuperämaa |
 Saksa |
| Valmistaja | BMW |
| Esitelty | 6.1944 |
| Valmistusmäärä | 0 kpl |
BMW Schnellbomber II, luonnosten mukaan BMW 028 -laitteen asennus: liite 5, oli toisen maailmansodan aikainen BMW:n laatima esitelmä siitä, kuinka heidän kehitteillä ollutta BMW 028 potkuriturbiinimoottoria voitaisiin käyttää lentokoneissa. Suunnitelmaa ei koskaan nimetty schnellbomberiksi (suom. nopea pommikone) toisin kuin schnellbomber I, vaan tätä nimitystä on alettu käyttämään sodan jälkeen päätelmien varjossa.
Suunnittelu ja kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
BMW oli jo pitkään suunnitellut omaa suuritehoista BMW 018 suihkumoottoriaan, jotka olivat ajalleen verrattain uusi keksintö. Tämän yhteydessä BMW halusi myös kehittää potkuriturbiiniversion kyseisestä moottorista. Ongelmana kuitenkin oli moottorityypin tuoreus jonka vuoksi kyseistä moottorityyppiä ei ollut juurikaan ehditty käyttää lentoteollisuudessa, joten ei oltu vielä varmoja siitä, kuinka potkuriturbiinimoottoria voitaisiin parhaiten hyödyntää lentokoneissa ja kuinka sellainen tulisi asentaa parhaimman tehon saavuttamiseksi. Lisäksi lentokonevalmistajien kiinnostus uuteen moottoriratkaisuun oli herätettävä, jotta moottorin kehitystyöt eivät olisi turhaan. Ratkaisujen löytämiseksi ja kiinnostuksen herättämiseksi BMW tutki asiaa ja laati valmiin raportin vuoden 1944 kesäkuuhun mennessä. Raportti sisälsi eri liitteitä joissa kuvattiin kuinka moottori voitaisiin asentaa lentokoneeseen luetelleen jokaisen vaihtoehdon heikkouksia sekä vahvuuksia. Merkittävimmäksi tekijäksi huomattiin että moottorin potkuriosan tulisi olla riittävän kaukana siiven etureunasta, jotta se ei vaikuttaisi potkurien tehokkuuteen eikä häiritsisi siipien ilmavirtausta liikaa. Yhtenä ratkaisuna raportissa esitellään liite 5, joka tunnetaan nykyään paremmin nimellä BMW Schnellbomber II.[1]
BMW Schnellbomber II:n tarkoituksena oli esitellä minkälaiseen lentokoneeseen BMW:n kehitteillä olevan potkuriturbiinimoottorin uskottiin mahdollisesti soveltuvan. Koneessa oli suuret eteenpäin viistetyt siivet ja sen kaksi BMW 028 moottoria olivat asennettu rungon yläosasta kiinni oleviin ulokkeisiin rungon yläpuolelle. Nämä ulokkeet olivat 45° kulmassa[2] ja ne olisi mahdollisesti voitu myös muokata toimimaan eräänlaisina canard-siipinä jos asennettu lähemmäs koneen nokkaa.[1] Tämä moottoriasetelma mahdollisti sen, ettei se häiritse ilmavirtausta siivissä eikä ohjauspinnoissa[3] ollen täten parempi vaihtoehto kuin siipiin asennettu moottori.[1] Lisäksi laskutelineet voitiin pitää huomattavasti pienempinä kun turvaväliä potkurin ja maan välillä ei tarvinnut huomioida moottorien sijainnin ansiosta. Koneessa olisi ollut kaksi- tai kolmihenkinen miehistö,[3] joka oli paikoitettuna paineistettuun ohjaamoon rungon etuosaan.[4] Jos suunnitelmaa oltaisiin koskaan lähdetty kehittämään, olisi se hyvin todennäköisesti ajautunut ongelmiin painopisteen kanssa juurikin sen erikoisen moottoriasetelman vuoksi.[1] Vaikka lentokoneen tyyppiä ei koskaan raportissa mainittu, voidaan sen päätellä olevan tarkoitettu pommikoneeksi moottorien suunnitellun käyttötarkoituksen ja koneen suuren koon vuoksi.
Tekniset tiedot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähde: [3]
Yleiset ominaisuudet
- Miehistö: 2 - 3
- Pituus: 28 m
- Kärkiväli: 32,5 m
- Korkeus: 6,5 m
- Voimalaite: 2 × BMW 109-028 potkuriturbiinia; 4 830 kW (6 570 PS) lentoonlähdössä per moottori
Suoritusarvot
- Suurin nopeus: 870 km/h
- Toimintasäde: 2 800 km
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Dan Sharp: Luftwaffe - Secret Projects of the Third Reich, s. 18-19. Mortons Media Group Ltd., 2019.
- ↑ Dan Sharp: Luftwaffe - Secret Bombers of the Third Reich, s. 129-130. Mortons Media Group Ltd., 2016.
- ↑ a b c Dieter Herwig & Heinz Rode: Luftwaffe Secret Projects - Strategic Bombers 1935-1945, s. 74. Midland Publishing, 2000.
- ↑ Heinz J. Nowarra: Die Deutsche Luftruestung 1933-1945 Vol.1 AEG-Dornier, s. 149. Bernard & Graefe Verlag, 1993.