Arvaaliveljet

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Arvaaliveljet (lat. Fratres Arvales) olivat ryhmä pappeja antiikin Roomassa, jotka uhrasivat vuosittain jumalille keisarin ja hänen perheensä terveyden (salus augusta) puolesta. Samalla turvattiin hyvä sato ja koko valtakunnan hyvinvointi. Perinne alkoi keisari Augustuksen aikana.[1]

Arvaaliveljet vannoivat ”III Non(as) Ian(uarias)” -valan keisariperheen hyvinvoinnin puolesta.[2]

Arvaaliveljet ovat Rooman salaperäisimpiä uskonnollisia organisaatiosta, sillä nykyisin heidän toiminnastaan tiedetään hyvin vähän, tiedot ovat etupäässä veljien lehdosta löytyneestä epigraafisesta actasta,[3] kivitauluille kirjoitetuista kuvauksista rituaaleista, valoista ja uhreista. Roomalaisten legendan mukaan Romulus oli mukana perustamassa arvaaliveljiä.

Arvaaliveljet kuuluvat olivat yleensä kaikkein korkeimman yhteiskuntaluokan iäkkäämpiä jäseniä, mutta myös keisariperheen lapset saattoivat liittyä papistoon.[4]

Arvaaliveljien kerrotaan olleen alusta asti kiinteässä yhteydessä sabiinien heimojen kanssa. Heidän keskeinen jumalattarensa oli Dea Dia. He kokoontuivat Forum Romanumilla Regian talossa.

Tärkein rituaali oli toukokuussa (ambarvalia), ja siihen kuului veljeskunnan vanha kulttilaulu (carmen Arvale), uhraus Dea Dialle ja juhla-ateria. Rituaaleissa oli avustajina lapsia, joista on runsaasti mainintoja piirtokirjoitusmateriaalissa. Avustajina Juni-kuun rituaalissa oli kerrallaan neljä korkea-arvoisiin sukuihin kuulunutta poikaa, joiden nimiäkin antiikin lähdemateriaalissa mainitaan.[5]

Keisari Augustus nojautui jälleen heidän tukeensa ja on jopa saattanut olla perustaja. Tutkijat ovat kuitenkin erimielisiä, siitä olisiko veljeskunta syntynyt jopa jo tasavallan tai sitä edeltävinä aikoina.[6]. Myös Marcus Aurelius ja Elagabalus tekivät yhteistyötä arvaaliveljien kanssa. Kokonaan veljeskunta katosi vuoteen 400 mennessä.

Veljien juhlakalenteri on Acta fratrum arvalium.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Joska, s. 34
  2. Joska, s. 49
  3. Kallunki s. 38
  4. Kallunki s. 27
  5. Kallunki s. 39
  6. Kallunki s. 38–39
  7. Marjo-Riitta Alanko: Livia Drusilla, Totuus kertomusten takana (s. 39) 20.5.1999. Jyväskylän yliopisto. Viitattu 7.7.2019.
Tämä antiikkiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.