Ammoniumkarbamaatti

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ammoniumkarbamaatti
Ammonium carbamate 2-d.gif
Tunnisteet
CAS-numero 1111-78-0
Ominaisuudet
Molekyylikaava NH4CH2NO2
Moolimassa 78,078
Ulkomuoto Valkoisia kiteitä
Sulamispiste 152 °C
Tiheys 1,38 kg/dm3
Liukoisuus veteen Erittäin hyvä

Ammoniumkarbamaatti (NH4CO2NH2) on pysymättömän karbamiinihapon ammoniumsuola. Yhdistettä käytetään puhdistusainessa ja lannoitteiden valmistuksessa.

Ominaisuudet, valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ammoniumkarbamaatti on huoneenlämpötilassa kiinteää väritöntä tai valkoista voimakkaasti ammoniakilta haisevaa ainetta, joka liukenee erittäin hyvin veteen. Yhdiste on suhteellisen pysymätön, haihtuu herkästi, ja kiinteänä se alkaa hajota jo huoneenlämpötilassa ammoniakiksi ja hiilidioksidiksi. Vesiliuoksessa se hajoaa ammoniumkarbonaatiksi noin 60 °C:n lämpötilassa ja noin 100 °C:ssa siitä muodostuu ureaa.[1][2][3][4]

Ammoniumkarbamaattia valmistetaan johtamalla kuivaa ammoniakkia kuivajäähän. Toinen tapa valmistaa yhdistettä on johtaa ammoniakki- ja hiilidioksidikaasua ammoniumkarbonaattiliuokseen, jota jäähdytetään. Näin muodostuvat ammoniumkarbamaattikiteet erotetaan sentrifugoimalla. Vuonna 1997 ammoniumkarbamaattia valmistettiin muuhun kuin urean valmistukseen 4000 tonnia.[1][2]

2 NH3 + CO2 → H2NCOONH4

Tärkein ammoniumkarbamaatin käyttökohde on välituotteena urean synteesissä. Yhdiste on emäksistä, minkä vuoksi sitä voidaan käyttää neutralointiin ja pesuaineissa. Yhdistettä voidaan käyttää myös kohotusaineena leivonnassa ja insektisidinä.[2][4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Ivo Mavrovic, A. Ray Shirley Jr. & G. R. “Buck” Coleman: Urea, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2010. Viitattu 22.01.2013
  2. a b c Karl-Heinz Zapp, Karl-Heinz Wostbrock, Manfred Schäfer, Kimihiko Sato, Herbert Seiter, Werner Zwick, Ruthild Creutziger & Herbert Leiter: Ammonium Compounds, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 22.01.2013
  3. Catherine E. Housecroft, A. G. Sharpe: Inorganic chemistry, s. 396. Pearson Education, 2007. ISBN 9780131755536. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 22.01.2013). (englanniksi)
  4. a b Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 65. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 22.01.2013). (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä kemiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.