52 hertsin valas
52 hertsin valas on valasyksilö, joka tunnetaan sen erityisen korkeasta, 52 hertsin laulusta. Valasta ei ole ikinä nähty, mutta sen uskotaan olevan sinivalaan ja jonkin toisen valaslajin risteymä. 52 hertsin valaan vaellusreitit vastaavat sinivalaan reittejä, mutta normaalisti sinivalaat laulavat 10–40 hertsin taajuudella.
52 hertsin valas löydettiin sattumalta Yhdysvaltain asevoimien hydrofoniverkoston avulla. William Watkinsin johtama meritieteilijäryhmä julkaisi löydöksensä vuonna 2004, ja pian sen jälkeen valaasta tuli kulttuuri-ilmiö, sillä se nostettiin mediassa ”maailman yksinäisimmäksi valaaksi”.
Piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nimellä 52 hertsin valas tunnettu valasyksilö laulaa poikkeuksellisesti 52 hertsin taajuudella. Ihmiskorvalle ääni on matala, mutta esimerkiksi sinivalaille korkea, sillä sinivalaat laulavat 10–40 hertsin välillä. Sillivalaan laulu on puolestaan noin 20 hertsiä.[1] Vaikka yksilö tunnetaankin 52 hertsin valaana, sen ääni on hieman madaltunut ensimmäisten havaintojen jälkeen, mikä saattaa olla merkki yksilön täysikasvuistumisesta.[2]
52 hertsin valaan lajia ei tunneta, mutta tutkijoiden johtavan näkemyksen mukaan se on kahden valaslajin risteymä, mahdollisesti sini- ja sillivalaan. Lajien tiedetään risteytyvän, mutta risteymien lauluäänten muutoksista ei ole tutkimuksia.[3] Sinivalaan ja sillivalaan risteymät muistuttavat tavallisesti sillivalaita, mutta niiden kuono on isompi ja evät samanlaiset kuin sinivalailla. Meritieteilijä Kate Staffordin mukaan 52 hertsin valas muistuttaa suuresti käyttäytymiseltään sinivalaita, minkä takia sinivalas on suurella todennäköisyydellä toinen valaan vanhemmista.[1]
Tutkimushistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvaltain asevoimat asensi kylmän sodan aikana mereen hydrofoniverkoston tarkkaillakseen neuvostoliittolaisia sukellusveneitä. Asevoimat havaitsi pian outoja matalataajuuksisia huokailuja, jotka myöhemmin tunnistettiin sini- ja sillivalaiden lauluksi.[4]
Pentagon antoi 1980-luvun lopulla hydrofoniverkoston myös valastutkijoiden käyttöön. Hydrofoneja alkoi kuunnella myös meritieteilijä William Watkins, joka oli merinisäkkäiden äänitutkimuksen uranuurtajia. Hän havaitsi pian omalaatuisen äänen, joka erottui kaikista muista. Se kuulosti vahvasti sini- ja sillivalaalta, mutta sen taajuus oli selvästi normaalia korkeampi.[4] Watkins tutki vuosina 1992–2004 Woods Holen meritieteellisen instituutin kollegoiden kanssa 52 hertsin valaan kutsuhuutoja. He julkaisivat joulukuussa 2004 tutkimuksensa, missä he olivat päätelleet, että ääni on syntyisin yksittäisestä, yksinelävästä valaasta.[3]
Kulttuuriviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
The New York Timesin toimittaja Andrew Revkin teki vuonna 2004 valaasta jutun, joka teki yksilöstä ”maailman yksinäisimmän valaan”.[5] Siitä on tullut sen jälkeen monien yksinäisten tai väärinymmärrettyjen tunnuseläin, ja siitä on tehty kirjoja, veistoksia ja se on päätynyt moniin tatuointeihin. Eteläkorealainen popyhtye BTS julkaisi vuonna 2015 valaasta kappaleen Whalien 52.[3]
Dokumentaristi Joshua Zemankin innostui valaasta ja sen yksinäisyyden nostamasta tunnereaktiosta, mikä inspiroi häntä vuonna 2021 ensi-iltansa saaneeseen dokumenttielokuvaan The Loneliest Whale: The Search for 52. Hän rahoitti elokuvan Kickstarter-kampanjalla ja sai taakseen vastaavaksi tuottajaksi Adrian Grenierin ja Leonardo DiCaprion.[5] Zemanin aloittaessa projektia tilanne oli hankala, sillä ei ollut tietoa, oliko 52 hertsin valas enää elossa. Se oli kuultu edellisen kerran vuonna 2003.[6] Osa tieteilijöistä uskoi jopa valaan jo kuolleen, mutta sitten valas löydettiin uudestaan uusista äänityksistä. Sen äänet tosin kuuluivat yllättävästä paikasta läheltä Kalifornian rannikko, kun aiemmin siitä oli tehty havaintoja Alaskanlahdelta ja Tyynenmeren koillisosasta.[4]
Vaikka julkisuudessa valas onkin nostettu usein yksinäisenä valaana, tutkijat eivät pidä kuvaa oikeana. Alkuperäiseen tutkimukseen osallistuneen Mary Ann Daherin mukaan on hyvin vaikea sanoa, voiko valas edes kokea yksinäisyyttä.[3] Lisäksi kuva siitä, että mikään muu valas ei voi kuulla 52 hertsin valasta, on väärä. Tutkija Chris Clarkin mukaan ainakin muut sinivalaat sekä sini- ja ryhävalaat voivat hyvin kuulla 52 hertsin valaan äänen. Clarkin mukaan muitakin epätavallisia valasääniä on tiedossa, ja eri alueilla elävillä valailla on tunnetusti erilaisia murteita, joten 52 hertsin valaskaan ei välttämättä ole aivan niin poikkeuksellisen ainutkertainen tapaus.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Chris Baraniuk: The world’s loneliest whale may not be alone after all. BBC Earth. 15.4.2015. BBC. Arkistoitu 27.8.2021. Viitattu 27.8.2021. (englanniksi)
- ↑ David Kirby: ‘The World’s Loneliest Whale’ Finally Has an Entourage: Adrian Grenier to Produce New Doc. TakePart. 21.5.2014. Arkistoitu 27.8.2021. Viitattu 27.8.2021. (englanniksi)
- ↑ a b c d Ellen Gutoskey: The Loneliest Whale: Documentary Chronicles a Search for the 52 Hertz Whale Mental Floss. 13.8.2021. Viitattu 27.8.2021. (englanniksi)
- ↑ a b c Kieran Mulvaney: The search for the loneliest whale in the world The Guardian. 13.7.2021. Guardian News & Media Limited. Viitattu 3.9.2021. (englanniksi)
- ↑ a b Leanne Butkovic: 'The Loneliest Whale' Might Actually Not Be So Lonely, According to a New Documentary Thrillist. 22.7.2021. Group Nine. Viitattu 27.8.2021. (englanniksi)
- ↑ Mark Jenkins: Review: Joshua Zeman’s The Loneliest Whale Demystifies the Search for 52 25.6.2021. Slant Magazine. Viitattu 3.9.2021. (englanniksi)