Äänekkyys

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Äänekkyys[1][2] (kuuluvuus[3]; engl. loudness; tunnus N[2][3]) on akustiikan suure, joka kuvaa kuinka kovana ääni havaitaan. Äänekkyyden yksikkö on soni. Yksi soni vastaa aistimusta, jonka aiheuttaa 1 kHz:n taajuinen äänes äänenpainetasolla 40 dB. Soni-asteikko on lineaarinen.[4][2][3]

Äänen intensiteetti ja äänipainetaso ovat absoluuttisia suureita, jotka riippuvat vain äänen värähtelyn tehosta. Mutta psykologisena suureena äänekkyys riippuu monesta asiasta, kuten äänen taajuudesta, intensiteetistä ja kuuntelevasta yksilöstä. Yleensä matalat ja korkeat äänet havaitaan hiljaisempina kuin keskiäänialueeseen kuuluvat äänet. Vuonna 1933 Bell-puhelinyhtiössä tehtiin ensimmäiset äänekkyyskäyrät kuunteluttamalla puhtaita säveliä kuulokkeilla koeryhmälle. Vakioäänekkyyskäyrästöjä on tehty myöhemminkin, mutta tätä Fletcherin–Munsonin käyrästöä pidetään yhä merkittävänä.

Vaihtoehtoinen äänen voimakkuuden esitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi äänen voimakkuuden mittaamiseen käytettävistä yksiköistä on fooni[5], joka on tuhannen hertsin äänelle yhtä suuri kuin äänipainetaso desibeleinä.[2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Akustiikan sanasto / Äänekkyys; Metalliteollisuuden Keskusliitto 2001
  2. a b c d Matti Karjalainen: Hieman akustiikkaa, sivut 32-37; Teknillinen korkeakoulu 2000
  3. a b c Peltonen, Hannu; Perkkiö, Juha; Vierinen, Kari: Insinöörin (AMK) Fysiikka, osa II, sivut 142-143; Lahden Teho-Opetus Oy 2004
  4. Akustiikan perusteet / Sanasto; Sibelius-Akatemia
  5. Facta 2001 s.761

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Van Bergeijk, William A.; Pierce, John R.; David, Edward E., jr: Aallot ja korva. Luonto tieteen valossa 4. Suom. Reino Tuokko. WSOY, 1960.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]