Yhdeksänvuotinen sota (Irlanti)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Yhdeksänvuotinen sota (myös Tyronen kapina) on nimitys vuosina 1594–1603 Irlannissa käydylle sodalle Tyronen jaarli Hugh O’Neillin ja Tyrconnellin jaarli Hugh Roe O’Donnellin johtamien kapinallisten sekä Irlannin hallitsemiseen tähdänneen Englannin armeijan välillä. Pääosa sodasta käytiin O’Neillin hallitseman Ulsterin alueella. O’Neillin kapinalliset olivat pitkään menestyksellisiä ja hän löi useita maihinnousseita englantilaisia armeijoita sekä pakotti kahdesti englantilaiset itselleen edulliseen aselepoon. Lopulta sota kuitenkin päättyi Englannin voittoon, minkä jälkeen vanhojen päällikkösukujen valta Irlannissa alkoi murentua.

Tausta ja Irlannin kapinallisten varhaiset voitot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hugh O’Neill, William Hollin kaivertama kuva 1800-luvulta.

Ennen yhdeksänvuotista sotaa Irlannissa oli puhjennut muutaman vuosikymmenen aikana jo useita englantilaisvastaisia kapinoita, ensin Shane O’Neillin johtama kapinaliike 1560-luvulla ja sitten niin sanotut desmondilaiskapinat vuosikymmenen välein, mutta ne oli kaikki kukistettu. Kapinan puhkeamisen taustalla oli toisaalta Ulsterin mahtisukujen huoli Englannin otteen vahvistumisesta heidän kustannuksellaan, mutta myös uskonnolliset syyt. Pyrkimys karkottaa englantilaiset Irlannista liittyi mannermaalla käynnistyneeseen vastauskonpuhdistukseen, josta monet siellä opiskelleet irlantilaiset kirkonmiehet ottivat vaikutteita.[1]

Kapinointi käynnistyi Fermanaghista, jossa paikallinen päällikkö Hugh Macguire vastusti englantilaisten yritystä asettaa kreivikuntaan englantilainen šeriffi. Macguiren kapina oli aluksi vähäinen, mutta kun Englanti lähetti joukkoja kukistamaan sitä, Donegalin mahtiherra Hugh O’Donnell (”Red Hugh”) tuli Macguiren avuksi ja löi englantilaiset kesällä 1594 lähellä Enniskilleniä. Kapinointi levisi pian koko Ulsterin alueelle. Kuultuaan Englannin varustavan suurta armeijaa koko provinssin alistamiseksi, Ulsterin mahtisuvun O’Neillien päämies Hugh O’Neill päätti asettua kapinallisten puolelle turvatakseen oman valtansa, vaikka hän oli tähän asti ollut Englannin lojaali liittolainen. Hän hyökkäili Ulsterin alueen englantilaisia uudisasukkaita vastaan ajaen heidät kaupunkeihin ja The Palen alueelle. O’Donnell puolestaan nostatti Connachtissa kapinan ja löi alueen englantilaiset joukot.[2] Jopa The Palen alueella asukkaiden sympatiat O’Neillia kohtaan alkoivat lisääntyä ja tässä vaiheessa oli selvää, että tämä kapina muodosti englantilaisten vallalle Irlannissa suuremman uhan kuin sitä edeltäneet.[1] Vuonna 1595 O’Neill kuitenkin yllättäen tarjoutui lopettamaan sodan, mikäli häntä ei rangaistaisi siihenastisesta toiminnastaan. Neuvottelujen aikana hän kuitenkin hankki vain lisää aseita joukoilleen ja liittoutui salaa Englannin vihollisen Espanjan kanssa. O’Neillin vaatima armahdus luvattiin elokuussa 1596, mutta syntynyt rauha oli tilapäinen, sillä Englannilla ei edelleenkään ollut voimaa kukistaa O’Neillia ja tämän liittolaisia.[2]

Sota puhkeaa uudestaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1597 englantilaiset hyökkäsivät uudelleen lordi Brough’n johdolla Irlantiin ja tulivat lyödyiksi. O’Neill esitti uudet vaatimuksensa, joihin kuului englantilaisten joukkojen pysyvä vetäytyminen Irlannista, vallattujen maiden palauttaminen aiemmille haltijoilleen, hänelle itselleen yksinvalta Ulsterissa sekä irlantilaisten uskonvapaunen takaaminen. Englanti piti vaatimuksia mahdottomina ja lähetti seuraavana vuonna Ulsteriin uuden armeijan, jonka O’Neill tälläkin kertaa löi.[2] Ratkaisevan voitto Yellow Fordin taistelussa 14. elokuuta 1598 sai koko Irlannin nousemaan kapinaan.[3] Vuonna 1599 Englannin kuningatar Elisabet I lähetti Essexin jaarli Robert Devereuxin kukistamaan O’Neillia mukanaan 16 000 miestä, siihen mennessä suurin Irlantiin lähetetty armeija. Hän kuitenkin tuhlasi pääosan joukoistaan sotimalla eteläisessä Irlannissa sen sijaan että olisi hyökännyt kapinallisten päävoimaa vastaan Ulsterissa, ja jätti vielä The Palen alueen suojattomaksi. Hän sai vallattua pääosan Munsterista ja Leinsteristä, mutta nälän ja tautien vuoksi hänellä oli jäljellä enää 4 000 miestä siinä vaiheessa kun hänen olisi pitänyt hyökätä O’Neillia vastaan Ulsterissa. Essex totesi olevansa heikommilla O’Neilliin nähden, joten hän tapasi O’Neillin henkilökohtaisesti Dundalkissa ja teki tämän kanssa aselevon, mikä oli hänen mielestään paras saavutettavissa oleva tulos.[2][1] Palattuaan Englantiin Essexin jaarli heitettiin tyrmään häpeällisenä pidetyn epäonnistumisensa vuoksi. O’Neill käytti jälleen aselevon hyväkseen vahvistamalla joukkojaan sekä valtaamalla takaisin ne alueet, jotka Essex oli onnistunut valloittamaan Etelä-Irlannissa.[2] Odottaessaan Englantilaisten seuraavaa sotaretkeä O’Neill varmisti itselleen Espanjan kuningas Filip II:n sekä paavi Klemens VII:n tuen, mutta sen sotilaallinen merkitys jäi kuitenkin toivottua vähäisemmäksi.[1]

Sir Charles Blount, myöhemmin paroni Mountjoy, tuntemattoman tekijän maalaama muotokuva vuodelta 1594.

Vuonna 1600 Elisabet lähetti Irlantia valloittamaan Mountjoyn paroni Charles Blountin, joka edeltäjistään poiketen onnistui saavuttamaan menestystä.[1] Hän ei pyrkinyt nopeaan voittoon, vaan rakensi vahvoja linnakkeita valtaamiinsa sillanpääasemiin Ulsterissa ja ulotti siten Englannin pysyvän vallan vähä vähältä yhä pidemmälle. O’Neillin liittolaiset Irlannissa alkoivat kaikota. Mountjoyn ohella kaksi muuta englantilaista armeijaa eteni Ulsteriin The Palesta ja Connachtista, ja he ryhtyivät säälimättä hävittämään Ulsteria tehdäkseen sodan jatkamisen kapinallisille mahdollisimman vaikeaksi. Ilman ulkoista apua O’Neill näytti olevan tuomittu häviämään.[2]

Espanjan kuningas Filip lähetti Irlannin kapinallisten tueksi Juan del Águilan johtaman apujoukon, joka käsitti noin 4 000 miestä ja saapui Irlantiin syyskuussa 1601.[4] Se kuitenkin nousi maihin Kinsalessa, kaukana Ulsterista. Mountjoy saartoi espanjalaiset Kinsaleen vuonna 1601, jolloin O’Neill ja O’Donnell marssivat Irlannin halki murtamaan saartorengasta. Kapinalliset piirittivät vuorostaan Mountjoyn joukot. Joulupäivän vastaisena yönä 1601 kapinalliset yrittivät huonolla menestyksellä hyökätä englantilaisten leiriin ja seuraavana aamuna englantilaiset tekivät vastahyökkäyksen, joka päättyi yllättäen heidän voittoonsa.[2][1] Piiritetyille espanjalaisille luvattiin esteetön paluu kotimaahansa, jolloin he vetäytyivät Irlannista. O’Donnell pakeni heidän mukanaan ja kuoli myöhemmin Espanjassa, ilmeisesti myrkytettynä.[4] O’Neill palasi Ulsteriin ja jatkoi vastarintaansa vielä yli vuoden ajan, kunnes antautui Mountjoylle 30. maaliskuuta 1603, muutamaa päivää kuningatar Elisabetin kuoleman jälkeen.[2][1] Uusi hallitsija Jaakko I armahti hänet ja hän sai perintömaansa takaisin, mutta joutui tästä alkaen elämään Englannin lain alaisuudessa eikä voinut nauttia aikaisemman kaltaisesta päällikkyydestä. Hän pakeni Irlannista vuonna 1607, koskaan palaamatta.[2][4]

Sodan lopputulos merkitsi tosiasiassa perinteisten heimopäälliköiden valtakauden loppua Irlannissa, sillä Englannin laki ulotettiin kaikkialle Irlantiin.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Ireland: History (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 21.5.2014.
  2. a b c d e f g h i j Mike Cronin: A History of Ireland, s. 57–62, 64. Palgrave 2001.
  3. Hugh O’Neill, 2nd earl of Tyrone (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 14.4.2014.
  4. a b c Risto Kari: Historian ABC: Kaikkien aikojen valtiot 2, s. 176. Tammi. Helsinki 2001.