Viulun valmistus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Viulun valmistus on ollut ja on edelleen pääasiassa käsityötä. Viulun rakentamisen taito on lähtöisin Italiasta 1500-luvulta. Maineikkaimpia viulunrakentajia on Antonio Stradivari, jonka aikalainen Suomessa oli Johan Petter Roos (k. 1735). Viulunrakennustaito tuli Suomeen 1700-luvulla Tukholmasta. Vanhin Suomessa säilynyt viulu on Johan Lindströmin rakentama ja vuodelta 1796. Sitä säilytetään Sibelius-museossa.

Viulunrakentaja työssään.
Viulun laukkaus meneillään.

Viulun kannen materiaalina käytetään kuusta, joka on akustisesti parasta. Muuhun runkoon käytetään alppivaahteraa. Kolmas puumateriaali on eebenpuu. Se on hyvin kova puulaji, ja sitä käytetään otelaudassa, viritintapeissa, kieltenpitimessä, leukatuessa sekä ylä- ja alasatuloissa. Puuta kuivataan useita vuosia ensin ulkotiloissa, sitten viileissä sisätiloissa ja lopulta kuivissa, lämpimissä sisätiloissa.

Kannen muotoiluun käytetään talttoja ja pieniä höyliä. Valmiin kannen paksuus on 4–5 mm. Ennen rakentajan korva kertoi, milloin viritys on kohdallaan. Nykyisin käytetään apuna viritysmittaria. Valmis viulu lakataan lakalla, jonka viulunrakentaja tekee itse. Lakka on joko öljylakkaa, spriilakkaa tai näiden sekoitusta. Vanhoissa viuluissa on käytetty öljylakkaa. Muita käytettäviä materiaaleja ovat muun muassa riisi ja lohikäärmeen veri. Tehdasviuluissa käytetään selluloidilakkaa, polyuretaanilakkaa tai nitrolakkaa. Vanhaa viulua ei lakata uudestaan, sillä se muuttaisi soinnin.

Kielet valmistettiin aiemmin suolista. Suolikieliä ei kuitenkaan voi virittää yhtä korkealle kuin nykyisiä kieliä. Nykykielet valmistetaan halpoihin soittimiin teräksestä, kalliimpiin punotusta materiaalista, jossa voi olla suolta tai nailonia ja päällä alumiinia tai hopea-sekoitusta.

Viulun rakentaminen kestää 350–400 tuntia.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]