Valtiorikosylioikeus
Valtiorikosylioikeus (lyh. VRYO; ruots. överdomstol för statsförbrytelser) oli vuosina 1918–1920 Suomessa toiminut tuomioistuin, joka tuomitsi Suomen sisällissotaan punaisten puolella osallistuneita valtiorikosoikeuksien ylempänä oikeusasteena.
Toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valtiorikosylioikeus perustettiin samassa yhteydessä ja samalla lailla kuin valtiorikosoikeudet. Niin sanottu tynkäeduskunta hyväksyi lain 28. toukokuuta 1918. Valtiorikosoikeuksien päätöksiin ei liittynyt normaalia muutoksenhakuoikeutta, mutta tuomitut saivat anoa valtiorikosylioikeudelta armoa seitsemän päivän ajan tuomion antamisesta. Lisäksi valtiorikosoikeudet saattoivat itse alistaa oikeuskysymyksen ratkaisun valtiorikosylioikeudelle, jos vähintään kaksi valtiorikosoikeuden jäsentä sitä vaati. Valtiorikosylioikeuteen kuului seitsemän jäsentä, joista neljän jäsenen tuli olla lainoppineita ja aiemmin tuomareina toimineita sekä kahden jäsenen esiupseerin arvoisia sotilaita.[1][2] Tuomarijäsenet nimesi senaatin oikeusosasto ja sotilasjäsenet armeija ylipäällikön esityksestä.[2] Seitsemäs jäsen oli maallikko.[1]
Valtiorikosoikeuksissa käsitellyistä 75 575:stä tapauksesta 27 467 eteni valtiorikosylioikeuden käsittelyyn. Näistä lähes kaikki olivat tuomittujen tekemiä armonanomuksia. Vain 464 tapausta alistettiin ylioikeuden ratkaistavaksi valtiorikosoikeuksien omasta pyynnöstä. Kahdessa kolmasosassa tapauksista valtiorikosylioikeus vahvisti valtiorikosoikeuden tuomion sellaisenaan, muissa tapauksissa se yleensä lievensi tuomiota. Vain hyvin pienessä osassa tapauksista tuomio koveni. Valtiorikosoikeuksien antamista 555:stä kuolemantuomiosta 274 vahvistettiin valtiorikosylioikeudessa.[3] Kansanedustajien valtiorikosoikeudessa saamat tuomiot alistettiin kaikki valtiorikosylioikeuden harkittaviksi. Siellä ne alenivat huomattavasti.[4]
Toisin kuin valtiorikosoikeudet, valtiorikosylioikeus käsitteli tapauksia vain kirjallisesti. Syytetyt eivät olleet itse paikalla.[5]
Valtiorikosylioikeus ja valtiorikosoikeudet lakkautettiin valtioneuvoston päätöksellä 1. kesäkuuta 1920 alkaen.[6][7]
Osastojen puheenjohtajat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valtiorikosylioikeus oli jaettu kahdeksaan osastoon.[5] Syyskuussa 1918 osastojen puheenjohtajina toimivat seuraavat henkilöt:[8]
- I osasto: J. B. Nordgren
- II osasto: A. W. Heikkilä (syyskuun lopussa tilalle tuli A. Cederberg[9]).
- III osasto: F. A. Pehkonen
- IV osasto: V. A. Blåfield
- V osasto: N. Hj. Neovius
- VI osasto: A. A. Jusélius
- VII osasto: B. F. Mölsé
- VIII osasto: A. E. von Weissenberg.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kekkonen, Jukka: Laillisuuden haaksirikko: Rikosoikeudenkäyttö Suomessa vuonna 1918. Lakimiesliiton kustannus, Helsinki 1991.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Kekkonen 1991, s. 49–50.
- ↑ a b Laki eräiden valtiorikosten käsittelemistä varten asetettavista tuomioistuimista sekä oikeudenkäynnistä niissä. Histdoc.net (Pauli Kruhse). Viitattu 20.8.2021.
- ↑ Kekkonen 1991, s. 57–58.
- ↑ Tanner, Väinö: Kuinka se oikein tapahtui. Vuosi 1918 esivaiheineen ja jälkiselvittelyineen, s. 226. Tammi, 1957.
- ↑ a b Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuomittua, s. 338–339. Atena, Jyväskylä 2014.
- ↑ 1920: Muita aiheita... (Arkistoitu – Internet Archive) Historiakone, Agricolaverkko. Viitattu 20.8.2021.
- ↑ Kekkonen 1991, s. 60.
- ↑ Valtiorikosylioikeus. Uusi Suometar 8.9.1918, s. 5. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 20.8.2021.
- ↑ Valtiorikosylioikeus. Uusi Suometar 1.10.1918, s. 4. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 20.8.2021.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Valtiorikosoikeudet ja valtiorikosylioikeus. Arkistojen portti.
- Valtiorikosylioikeuden päätöstaltiot ja aktit sekä vuoden 1918 Sotavankilaitoksen vankikortisto tutkijoiden vapaaseen käyttöön Digitaaliarkistossa. (Arkistoitu – Internet Archive) Kansallisarkisto 5.12.2016.