Vaarallinen talo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vaarallinen talo
Peril at End House
Alkuperäisteos
Kirjailija Agatha Christie
Kieli englanti
Genre salapoliisiromaani
Kustantaja Dodd, Mead and Company
Julkaistu helmikuu 1932
Ulkoasu sidottu
Sivumäärä 270
Suomennos
Suomentaja O. A. Joutsen
Kustantaja WSOY
Julkaistu 1936
Sivumäärä 221
Edeltävä Sininen juna
Seuraava Lordin kuolema
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Vaarallinen talo on (engl. Peril at End House) Agatha Christien salapoliisiromaani, joka ilmestyi Yhdysvalloissa helmikuussa 1932 Dodd, Mead and Companyn kustantamana[1] ja Britanniassa saman vuoden maaliskuussa Collins Crime Clubin kustantamana[2].

Suomessa Vaarallinen talo ilmestyi vuonna 1936 O. A. Joutsenen suomennoksena.

Kirjan päähenkilönä on Christien kuuluisa etsivä Hercule Poirot, mukana on myös Arthur Hastings ja komisario Japp. Tämä oli seitsemäs Poirot-kirja.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Poirot ja Hastings viikon lomalla Cornwallin St. Loossa ja asuvat Majestic-hotellissa. Eräänä aamuna Hastings lukee lehdestä kapteeni Setonista, joka on kadonnut maailmanympärilennollaan Salomonsaarten lähettyvillä. He tapaavat St. Loossa asuvan nuoren tytön 'Nick' Buckleyn (hänen oikea etunimensä on Magdala), joka asuu End Housessa, jo hieman huonokuntoisessa talossa lahden rannalla. Keskustelun aikana Nick mainitsee ohimennen, että hän on ollut päästä hengestään kolme kertaa kolmen päivän aikana, mikä luonnollisesti herättää Poirotin mielenkiinnon. Samalla hetkellä ampiainen lentää Nickin pään ohi. Nickin ystävä laivastokomentaja George Challenger noutaa hänet. Heidän poistuttuaan Poirot tutkii Nickin unohtaman olkihatun ja löytää siitä luodinreiän. Luoti löytyy myös lähettyviltä. Poirot päättää pelastaa tytön hengen.

Poirot soittaa End Houseen ja Nick kertoo hänelle kolmesta muusta 'onnettomuudesta' - putoava taulu, kalliolta pudonnut kivi ja auton jarrujen pettäminen. Poirot kertoo hänelle, että hän uskoo Nickin olevan hengenvaarassa. Nick ei ota uhkaa vakavasti, mutta Poirot on tunnistanut luodin Mauser-pistoolin luodiksi. Nick kertoo omistavansa sellaisen, mutta etsiessään sitä hän huomaa sen kadonneen. Nick alkaa ottaa uhan vakavasti. Poirot kysyy Nickiltä ja tämä kertoo, ettei tiedä itsellään olevan vihollisia. Hän on jokseenkin vähävarainen ja orpo, sillä hänen ainut veljensä kuoli auto-onnettomuudessa kolme vuotta aikaisemmin. Hänen lähin elossa oleva sukulainen on lakimiesserkku Charles Vyse, joka järjesti End Housen kiinnityksen, jotta Nick saisi kipeästi tarvitsemaansa rahaa. Lisäksi hänellä on kaukaisia serkkuja Yorkshiressä, mutta ei muita sukulaisia. Hänen talouteensa kuuluu taloudenhoitaja Ellen, tämän mies ja lapsi sekä vierastalon vuokrannut australialainen Croft-pariskunta. Regattaviikon aikana talossa ovat myös hänen ystävänsä Freddie Rice, jota Nick yrittää ylipuhua eroamaan pahoinpitelevästä aviomiehestään (joka nyttemmin on kadonnut), ja Jim Lazarus, Freddieen rakastunut nuori mies. George Challenger on myös paikalla. Hän on yhtä vähävarainen kuin Nick ja jo muutaman vuoden tätä vanhempi ja puolivakavissaan pariin otteeseen kosinut Nickiä. Nick teki testamentin kuusi kuukautta aikaisemmin, jossa hän jättää talon Charles Vyselle ja kaiken muun Freddielle. Poirot taivuttelee hänet kutsumaan myös jonkun muun taloon viikonlopuksi ja Nick aikoo kutsua Maggie Buckleyn, yhden Yorkshiren serkuistaan. Kun Poirot ja Hastings lähtevät, Poirot kertoo Nickillä olevan nyt kolminkertainen suojaus: häntä itseään, aiottua uhria, on varoitettu, Maggie Buckley tulee taloon, joka muutoin on täynnä mahdollisia epäiltyjä, ja potentiaalinen murhaaja tietää, että Hercule Poirot on paikan päällä. Muutoin Poirot on ymmällään, sillä hän ei keksi mitään syytä, miksi Nick pitäisi murhata.

He soittavat paikalliseen autokorjaamoon ja saavat selville, että jarruja tosiaankin oli peukaloitu. Seuraavana päivänä Nick kertoo Maggien saapuva iltapäivällä ja kutsuu Poirotin ja Hastingsin illalliselle, jonka jälkeen puutarhasta voi katselle sataman ilotulitusta. Sitten Poirot ja Hastings soittavat Charles Vyselle ja saavat selville juonikkaan kysymyksen avulla, ettei hänellä ole alibia Nickin ampumakohtauksen ajalle. Vyse kertoo Nickin olevan myös äärimmäisen kiintynyt End Houseen, joskin Poirot ja Hastings saivat sen vaikutelman, että Nick vain piti talosta.

Illalla he tutustuvat Maggie Buckleyyn ja tapaavat uudelleen muut vieraat. George Challenger ei ole paikalla koska joutui jäämään Plymouthiin. Keskustelu siirtyy kadonneeseen lentäjään Michael Seatoniin ja käy ilmi, että Nick ja Freddie tapasivat hänet Le Touquet'ssa vuotta aiemmin ja Nick myöhemmin vielä Scarborough'ssa. Keskustelu kuitenkin keskeytyy, kun puhelin soi toisessa huoneessa ja Nick menee vastaamaan siihen, ja lisää vieraita saapuu ilotulitusta katsomaan. Kaikki siirtyvät ulos ilotulitusta katsomaan. Pian Nick menee noutamaan takkeja itselleen, Maggielle ja Freddielle, sillä ilta on viileä. Katseltuaan pari minuuttia ilotulitusta Poirot näkee lyyhistyneen hahmon heidän ja talon välissä. Ensin he luulevat sen olevan Nick, mutta Nick huutaa heille talosta. He kääntävät ruumiin ja se onkin Maggie, jolla on yllään Nickillä aiemmin ollut shaali. Poirot arvelee, että Maggie ammuttiin vahingossa Nickin sijasta. Hastings soittaa poliisille, joka kuulustelee Nickiä saavuttuaan paikalle. Nick kertoo, että Maggie otti hänen punaisen shaalinsa, koska ei löytänyt omaa takkiaansa. Nick on shokissa ja Poirotin ja lääkärin neuvosta hänet viedään hoitokotiin toipumaan. Siellä hänmyös olisi turvassa.

Poirot on ärtynyt siitä, että hän ei pystynyt estämään murhaajaa ajoissa. Maggieä ammuttiin kolme kertaa. Asetta ei ole löytynyt eikä ole varmaa, onko se kadonnut Mauser-pistooli. Kenenkään ei nähty poistuvan ilotulituksen aikana ja ilotulitus myös peitti alleen laukausten äänet. Kaikki mahdolliset epäilyksenalaiset olivat paikalla Challengeriä lukuun ottamatta eikä rikokselle pystytä löytämään mitään motiivia. Nukuttuaan yön yli Poirotilla on kolme kysymystä: 1) Miksi Nick oli ollut huolissaan jo ennen kuin murhayritykset alkoivat? 2) Miksi hän osti ja piti yllään mustaa pukua kutsuilla, vaikka hän sanoi inhoavansa mustaa? 3) Miksi hän sanoi, ettei hänellä ollut enää mitään syytä elää, nyt kun Maggie oli ammuttu ja käyttäytyi siten hyvin epätyypillisesti? Poirot tajuaa, että ainut edellisen illan tapahtuma, josta he eivät tiedä mitään, oli Nickin saama puhelu. Aamiaisen ja lehtien lueskelun jälkeen Poirot sanoo tietävänsä, mitä puhelu koski. He menevät hoitokotiin ja Nick vahvistaa, että puhelun jälkeen hän kuunteli radiota ja sai kuulla, että Michael Seton on kuollut. Hän oli salaa kihloissa Michaelin kanssa, koska Setonin Matthew-setä vastusti Michaelin avioitumista. Setä kuitenkin oli kuollut viikko sitten.

Poirotilla on vihdoinkin mahdollinen motiivi - jos Michael Seton jättää testamentissaan perimänsä omaisuuden Nickille, niin rahat menisivät Nickin testamentin mukaan Freddielle, jos Nick sattuisi kuolemaan. Koska Charles Vyse ei laatinut testamenttia, hän ei tiedä saavansa ainoastaan talon mutta ei muuta omaisuutta, joka nyt on varsin huomattava. Nick antaa Poirotille luvan etsiä testamenttia huoneestaan ja sieltä Poirot löytää nipun Setonin rakkauskirjeitä, joissa hän mainitsee jättävänsä testamentissaan kaiken hänelle. Poirot ei kuitenkaan löydä Nickin testamenttia. Hoitokodissa Nick kertoo Poirotille lähettäneensä sen Charles Vyselle säilytystä varten, mutta myöhemmin lakimies kieltää koskaan saaneensa sitä. Palatessaan End Houseen he vierailevat herra Crofitn luona, joka muistaa sekä todistaneensa testamentin että sen lähettämisen Vyselle. Vierailun aikana Poirot vaivihkaa saa haltuunsa Croftin sormenjäljen, jonka hän lähettää Jappille Scotland Yardiin, sillä hän epäilee australialaista.

Paikallinen konstaapeli on iloinen Poirotin avusta ja antaa hänelle paperinpalasen, joka löydettiin murhapaikan läheltä kiristyskirjeeltä. Kun Poirot kuulustelee Challengeriä ja Freddieä hotellihuoneessaan, Freddie näkee paperipalasen ja melkein pyörtyy.

Poirot soittaa Lontooseen edesmenneen Sir Matthew Setonin asianajajalle, joka vahvistaa Michael Setonin perivän setänsä omaisuuden ja että heidän hallussaan on testamentti, jossa Michael jättää kaiken kihlatulleen Magdala Buckleylle. Summa on hyvin huomattava - jopa perintöverojen jälkeenkin. Lounaalla he tapaavat Jappin, joka kertoo, ettei heillä ole tietoja Crofteista. Takaisin St Loossa Poirot järkyttyy kuullessaan, että Nick on joutunut uuden murhayrityksen kohteeksi turvalliseksi oletetussa hoitokodissa. Hän melkein kohtalokkaan annoksen kokaiinia syötyään suklaata rasiasta, joka ilmeisesti oli tullut Poirotilla (mukana tulleet kukat Poirot oli itse lähettänyt). Poirot ja Hastings saavat selville, että suklaarasian on ostanut Jim Lazarus Freddien pyynnöstä, ja Freddie puolestaan lähetti ne saatuaan puhelun Nickiltä. Freddie on nyt joko pääepäilty, koska hän on riippuvainen kokaiinista ja siksi olisi voinut saada sitä helposti, tai hän tietää enemmän kuin kertoo.

Poirot päättää kertoa julkisuuteen, että murhaaja on vihdoinkin onnistunut ja Nick on kuollut, jotta pahempaa ei pääsisi tapahtumaan. Kun he keskustelevat asiasta hotellissa, Hastings huomaa "kaameat kasvot" ikkunan takana, jotka katoavat nopeasti. Charles Vyse soittaa Poirotille, että hän on juuri saanut postissa kauan kaivatun testamentin. Hastings olettaa, että sen olevan testamentti, joka tekee Freddiestä perillisen. Tästä kehkeytyy keskustelu lempinimistä, miten Fredericasta tulee Freddie, Margaretista Maggie - ja yhtäkkiä Poirot tajuaa kaiken!

Poirot järjestää tapaamisen kaikkien epäiltyjen kanssa End Housessa, jossa testamentti avataan. Kaikkien yllätykseksi - paitsi edunsaajan - testamentissa kaikki jätetään rouva Croftille kiitokseksi avusta, jota hän antoi Nickin isälle monia vuosia aiemmin hänen ollessaan Australiassa. Rouva Croft on liikuttunut ja toivoo, että hän voisi jollain tavalla kiittää Nickiä tämä ystävällisyydestä. Poirot ehdottaa spiritistä istuntoa, johon muut suostuvat vastahakoisesti. Istunnon kuluessa Nick saapuu huoneeseen omana haamunaan ja saa rouva Croftin paniikkiin. Japp tulee paikalle ja tunnistaa rouva Croftin Milly Mertoniksi, poliisin etsimäksi väärentäjäksi, joka väärensi testamentin sen jälkeen kun hänen aviomiehensä oli siepannut alkuperäisen ja säilyttänyt testamentin, kunnes Nick oli todettu kuolleeksi.

Sillä hetkellä laukaus ammutaan ja luoti hipaisee Freddieä. Poirot ja Challenger ryntäävät ulos ja saavat ampujan kiinni ja tuovat hänet sisälle. Hän on puolikuollut ja kasvot ovat runnellut - "kaameat kasvot" jotka Hastings näki hotellihuoneen ikkunan ulkopuolella. Kun mies on kuollut, Freddie tunnistaa hänet kadonneeksi narkomaaniaviomiehekseen. Hän lähetti rahanpyyntökirjeen, joka päätyi Poirotin haltuun ja melkein sai Freddien pyörtymään Poirotin hotellihuoneessa. Freddie oletti, että hänen aviomiehensä oli ampunut erehdyksessä Maggien hänen sijastaan, koska ulkona oli ollut niin pimeää.

Poirot tietää kuitenkin totuuden ja antaa Jappin kertoa, että hän oli piiloutunut aikaisemmin taloon ja nähnyt Nickin ottavan Mauserin piilopaikastaan ja panneen sen Freddien tavaroiden sekaan. Nick halusi lavastaa Freddien syylliseksi. Poirot kertoo Nickin olevan Maggien murhaaja.

Kun Nick ja Croftit on pidätetty, Poirot kertoo muille koko tarinan. Kuten Charles Vyse sanoi, Nick oli äärimmäisen kiintynyt taloonsa ja kun hän tapasi Michael Setonin Le Touquet'ssa, hän huomasi mahdollisuuden naida rahaa. He tapasivat uudelleen Scarborough'ssa, jossa Michael myös tutustui Maggie Buckleyyn ja rakastui häneen. Pian he menivät salaa kihloihin. Ainoastaan Nick tiesi kihlautumisesta ja testamentista, jossa Michael jätti koko omaisuutensa "Magdalalle". Seton ei kuitenkaan tiennyt, että "Magdala" oli myös Nickin etunimi. Kun Nick kuuli Sir Matthew'n kuolemasta ja myöhemmin Michaelin, hän alkoi suunnitella Maggien murhaa ja antaa kaikkien ymmärtää, että hän oli ollut Setonin kihlattu kaiken aikaa. Hän järjesti "murhayritykset" ja oli jo kirjoittanut Maggielle ja pyytänyt tätä tulemaan luokseen, kun hän sai tietää Poirotin olevan St Loossa. Hän otti Poirotin mukaan suunnitelmiinsa. Hän tarttui Poirotin ehdotukseen kutsua joku ulkopuoline seuralaiseksi ja sähkötti Maggielle, jotta tämä tulisi päivää aikaisemmin. Kun Poirot sai tietää tästä Maggien vanhemmilta, hän alkoi kyseenalaistaa Nickin lausuntoja ja toimia. Nick myös lähetti myrkytetyn suklaan itselleen ja varasti joitain Michaelin kirjeitä Maggielle - mutta vain ne, joissa ei ollut Maggien koko nimeä. Poirot tietää myös viimeisen salaisuuden – Challenger välitti kokaiinia ja Nickillä on sitä tarpeeksi mukanaan, jotta hän voi tappaa itsensä ja siten välttää kuolemantuomion. Lopussa Frederica Rice ja Jim Lazarus kihlautuvat.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Times Literary Supplementissa kirjoitettiin 14.4.1932: "ratkaisu on epätavallisen nerokas, kuten monissa Christien parhaimmista tarinoista. Christie pelaa reilua peliä, arvoituksen ratkaisun voi päätellä jokseenkin varhain, joskaan se ei todellakaan ole helppoa." Arvostelussa todettiin lisäksi: "Tämä on niitä salapoliisiromaaneja, jotka ovat pelkkää palapeliarvoituksen ratkontaa ilman häiritseviä lisukkeita tai henkilökuvauksia. Poirot ja hänen uskollinen kapteeni Hastingsinsä on aina ilo tavata uudelleen ja he ovat kirjan eläväisimmät hahmot, mutta hekin ovat vain nappuloita tässä ongelmassa. Mutta juoni on sommiteltu lähes matemaattisella tarkkuudella, ja juuri sitä lukija odottaakin."[3]

Isaac Anderson aloitti arvostelunsa The New York Times Book Review -lehdessä 6.3.1932 sanomalla: "Kun kirjailijana on Agatha Christie ja salapoliisina Hercule Poirot, lukija voi olla varma, että tarina ja arvoitus ovat todella viihdyttäviä." Hän päätti arvostelun: "End Housen likaisesta pelistä vastuussa oleva henkilö on pirullisen ovela, mutta ei tarpeeksi ovela huijatakseen belgialaista etsivää kaiken aikaa. Hyvä juoni ja erittäin yllättävä loppu."[4]

Robert Barnard: "Loistavaa yksinkertaisten temppujen käyttöä, joita Christie käytti uransa aikana aina uudelleen ja uudelleen (varokaa esimerkiksi nimiä - lempinimet ja sekä miehen että naisen etuniminä käytetyt nimet tarjoavat aina mahdollisuuden hämätä lukijaa). Juoni ei ole aivan vedenpitävä, jokseenkin paljon melodraama ja epäuskottavia asioita - muuten tämä romaani olisi kuulunut Christien klassikoiden joukkoon."[5]

Viittaukset romaanissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viittaukset muihin teoksiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kaksi viittausta on tehty luvuissa 1 ja 5 Sinisen junan tapahtumiin ja 1. luvussa todetaan selkeästi, että Vaarallinen talo tapahtuu elokuussa sen jälkeen kun Poirot oli tehnyt Sinisessä junassa kuvatun matkan Ranskan Rivieralle
  • 14. luvun alussa Hastings kertoo, kuinka Poirotin järjestelmällisyyden tarve auttoi häntä ratkaisemaan erään tapauksen, koska hän suoristi takanreunuksella olevia esineitä. Tämä on epäsuora viittaus Stylesin tapaukseen.
  • 15. luvussa Poirot mainitsee Suklaarasian tapauksen kirjasta Poirotin lyhyet jutut, kun hän kertoo Challengerille, että hänellä on ollut epäonnistumisiakin.
  • 16. luvussa komisario Japp kysyy Poirotilta, eikä tämä ollut siirtynyt eläkkeelle kurpitsoja viljelemään. Tämä viittaa epäonnistuneeseen yritykseen siirtyä eläkkeelle kirjassa Roger Ackroydin murha, jossa Poirot muutti pieneen King's Abbotin kylään vain joutuakseen ratkomaan kylässä tapahtunutta murhaa.

Viittaukset historiaan, maantieteeseen tai tieteisiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kirjan Majestic-hotellin esikuva on Torquayssa oleva Imperial Hotel, joka romaanissa on siirretty Devonista Cornwalliin.[6]
  • 7. luvussa eräs henkilöistä viittaa naislentäjään, joka lensi Australiaan. Kyseessä on Amy Johnson, joka ensimmäisenä naisena lensi yksin Englannista Australiaan 5.-24.5.1930.

Julkaisuhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britannia ja Yhdysvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1932, Dodd Mead and Company (New York), helmikuu 1932, sidottu, 270 s.
  • 1932, Collins Crime Club (London), maaliskuu 1932, sidottu, 256 s.
  • 1938, Modern Age Books (New York), sidottu, 177 s.
  • 1942, Pocket Books (New York), nidottu (Pocket number 167), 240 pp
  • 1948, Penguin Books, nidottu, (Penguin number 688), 204 pp
  • 1961, Fontana Books (Imprint of HarperCollins), nidottu, 191 pp
  • 1978, Ulverscroft Large-print Edition, sidottu, 327 s., ISBN 0-70-890153-0
  • 2007, Facsimile edition (näköispainos vuoden 1932 brittiläisestä ensipainoksesta), 2.4.2007, sidottu, 256 s., ISBN 0-00-723439-2

Ensimmäistä kertaa romaani julkaistiin 11-osaisena jatkokertomuksena yhdysvaltalaisessa Liberty-viikkolehdessä 13.6.-22.8.1931 (8. vuosikerta, numerot 24-34). Tekstiä oli lyhennetty hieman, jakoa lukuihin ei ollut, ja 3. luvun kuvaus Jim Lazaruksesta ("juutalainen, tietenkin, mutta hyvin kunnollinen sellainen") oli poistettu. Jatkoromaanin kuvitti W.D. Stevens.

Britanniassa se ilmestyi 11-osaisena jatkoromaanina Women's Pictorial -viikkolehdessä 10.10.-19.12.1931 (22. vuosikerta, numerot 561-571) nimellä The Peril at End House. Tekstiä oli lyhennetty hieman ja jakoa lukuihin ei ollut. Jatkoromaanin kuvitti Fred W. Purvis.

Suomennokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanin on suomentanut O. A. Joutsen. Suomennoksen on tarkistanut Kirsti Kattelus. Romaanin julkaisi WSOY. Bibliografian lähteenä on Suomen kansallisbibliografia [7] .

  • 1936: 1. p. (Kymmenen markan romaaneja 91)
  • 1941: 2. p. (Kymmenen markan romaaneja 91)
  • 1951: 3. p. (Riksin sarja 5)
  • 1952: 4. p. (Riksin sarja 5)
  • 1956: 5. p. (Riksin sarja 5)
  • 1961: 6. p. (Riksin sarja 5)
  • 1973: 7. p. (Siniset Taskukirjasto 105)
  • 1973: 8. p. (SaPo-sarja 165)
  • 1977: 9. tark. p. (Agatha Christie -kirjasto 7-8, toisena romaanina Kaikki päättyy kuolemaan)
  • 1982: 10. tark. p.
  • 1991: 11. tark p. (SaPo-sarja 165)
  • 1989: äänikirja (12 C-kasettia, kesto n. 9 tuntia, lukijana Lars Svedberg

Omistuskirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja omistus on:
"Eden Phillpottsille. Olen ikuisesti kiitollinen hänen ystävyydestään ja hänen rohkaisustaan monia vuosia sitten."

1908 Christie oli toipumassa influenssasta ja oli pitkästynyt. Hänen äitinsä Clara Miller kehotti häntä kirjoittamaan tarinan, minkä Christie sitten tekikin (katso Stylesin tapauksen omistuskirjoitusta). Tästä alkoi Christien kiinnostus kirjoittamiseen. Hän kirjoitti useita tarinoita, jotka nyt ovat kadonneet tai ovat julkaisematta (poikkeuksena The Call of Wings (suom. Siipien kutsu) joka ilmestyi novellikokoelmassa Kuoleman koira vuonna 1933). Hän kirjoitti aluksi novelleja mutta saman vuoden loppupuolella hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa Snow Upon the Desert ("Lunta autiomaassa"). Hän lähetti sen usealle kustantajalle, mutta kaikki hylkäsivät sen. Claran ehdotuksesta hän pyysi Phillpottsia lukemaan romaanin ja eräitä novelleja ja antamaan palautetta. Phillpotts oli Millereiden naapuri ja perheenystävä Torquayssä. Phillpottsin päiväämättömässä vastauskirjeessä hän antaa kehuja: "osa työstäsi on hyvää. Osaat kirjoittaa erittäin hyvää dialogia." Christien myöhemmin käyttämä tehokas keino oli antaa lukijoiden arvioida itse henkilöiden tunteita ja motiiveja (ja siten lukijat useimmiten erehtyivät syyllisen arvailussa), tähänkin Phillpotts oli antanut arvokkaita neuvoja: "jätä henkilöt yksin niin että he voivat itse puhua puolestaan. Älä ryntäile ympäriinsä ja laita sanoja heidän suuhunsa äläkä selittele lukijalle, mitä jokin henkilö on puheillaan tarkoittanut.". Hän antoi lisäksi erinäisiä kirjasuosituksia, joiden lukeminen auttaisi Christietä parantamaan kirjoittamistaan.

Phillpotts esitteli Christien myös omalle agentilleen Hughies Massielle, joka oli aiemmin hylännyt Christien teoksen (tosin 1920-luvun alussa he sittenkin ryhtyivät edustamaan Christietä). Lannistumaton Christie yritti uudella - nyt kadonneella - tarinalla Being So Very Wilful ja kysyi jälleen Phillpottsin mielipidettä. Hän vastasi 9.2.1909 monin neuvoin ja antoi lisää lukuvinkkejä.[8]. Omaelämäkerrassaan Vanha hyvä aikani (1977) Christie kirjoitti: , "Pystyn tuskin ilmaisemaan kiitollisuuttani häntä kohtaan. Hän olisi hyvinkin voinut kirjoittaa nopeasti hyvin perustellun kritiikin ja olisi sitten lannistanut minut kokoan. Kävi kuitenkin toisin, hän päätti auttaa minua.".[9]

Sovitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näytelmä (1940)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arnold Ridley muokkasi romaanin näytelmäksi vuonna 1940 ja sen ensi-ilta oli Lontoon West Endin Vaudeville Theatressä 1. toukokuuta. Poirotia esitti Francis L. Sullivan.

Hercule Poirot -televisiosarja (1990)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaani muokattiin televisiosarjan Hercule Poirot jaksoksi vuonna 1990. Poirotia esitti David Suchet ja Nick Buckleya Polly Walker. Sovitus oli hyvin uskollinen romaanille.

PC-peli (2007)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Flood Light Games muokkasi romaanin PC-peliksi 2.11.2007. Peril at End House -peli julkaistiin yhteistyössä Oberon Gamesin ja Big Fish Gamesin kanssa. Pelaaja on Poirotin roolissa ja etsii johtolankoja talosta ja ympäröivästä Cornwallista ja kuulustelee epäiltyjä löytämiensä johtolankojen avulla. [1]

Sarjakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

HarperCollins julkaisi Peril at End House -sarjakuvaversion 1.12.2008. Sen muokkasi Thierry Jollet ja kuvitti Didier Quella-Guyot (ISBN 0-00-728055-6).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. American Tribute to Agatha Christie
  2. Chris Peers, Ralph Spurrier and Jamie Sturgeon. Collins Crime Club – A checklist of First Editions. Dragonby Press (Second Edition) March 1999 (Page 14)
  3. The Times Literary Supplement 14.4.1932 (s. 273)
  4. The New York Times Book Review 6.3.1932 (s. 20)
  5. Barnard, Robert. A Talent to Deceive – an appreciation of Agatha Christie - Revised edition (s. 202). Fontana Books, 1990. ISBN 0006374743
  6. BBC webpage on the Imperial Hotel and the Christie connection
  7. FENNICA - Suomen kansallisbibliografia Viitattu 10.08.2009. (suomeksi)
  8. Morgan, Janet. Agatha Christie, A Biography. (s. 48-53) Collins, 1984 ISBN 0-00-216330-6 (9.2.1909 päivätty kirje on elämäkerrassa kokonaisuudessaan)
  9. Christie, Agatha. An Autobiography. (s. 195). Collins, 1977. ISBN 0-00-216012-9

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]