Väinö Laherma
Väinö Johannes Laherma, vuoteen 1905 Vikman (21. tammikuuta 1893 Jyväskylä – 15. lokakuuta 1983 Helsinki) oli suomalainen urheiluopettaja, -johtaja ja -virkamies.[1]
Laherman vanhemmat olivat kauppias Jeremias Vikman ja Anna Helena Hautala ja puoliso vuodesta 1919 Naimi Johanna Hyrkäs. Kansanedustaja, pankinjohtaja Jonas Laherma (1888–1977) oli hänen veljensä. Laherma tuli ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1912 ja valmistui voimistelunopettajaksi Keisarillisesta Aleksanterin-Yliopistosta 1915. Helsingin Toisen suomalaisen lyseon voimistelunopettajana Laherma toimi vuodesta 1925 aina vuoteen 1956 asti. Laherma oli mukana perustamassa Työväen Urheilulehteä 1917 ja tuli TUL:in voimistelujaoston johtoon 1919. Hän oli aktiivinen sosiaalidemokraatti, mutta ei osallistunut TUL:in poliittisiin erimielisyyksiin 1920-luvulla. Laherma kirjoitti kaksiosaisen oppaan telinevoimistelusta (Telinevoimistelu: harjoitusopas 1921, 1922) ja ensimmäisenä Suomessa oppaan henkisestä valmennuksesta (Urheiluvoitto ja mielikuvitus, 1924). Hänet tunnettiin tiukkana raittiusmiehenä. Laherma kannatti yhteistyötä SVUL:in kanssa päinvastoin kuin liiton johtajiston enemmistö. Hän toimi TUL:in liittotoimikunnan jäsenenä ja liiton varapuheenjohtajana. Vuodesta 1929 hän oli TUL:in edustaja opetusministeriön alaisessa valtion voimistelu- ja urheilulautakunnassa ja vuonna 1952 hänet nimitettiin ensimmäisenä henkilönä Suomessa päätoimiseen urheiluhallinnon virkaan, opetusministeriön perustaman urheiluasioista vastaavan toimiston päälliköksi.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Hentilä, Seppo: ”Väinö Laherma”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 680-681. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0. Teoksen verkkoversio.
|
