Shackletonin Etelämantereen ylitysretki
Shackletonin Etelämantereen ylitysretki oli brittiläisen naparetkeilijä Ernest Shackletonin vuosina 1914–1917 tekemä yritys kulkea ensimmäisenä Etelämantereen yli.[1] Se epäonnistui, kun kumpikin matkaan lähtenyt retkikunta ei onnistunut tavoitteissaan.
Sisällysluettelo |
Retkisuunnitelmat [muokkaa]
Vuonna 1914 Shackleton lähti taas etelänapamatkalle onnistuttuaan saamaan rahoituksen. Retken tarkoitus oli ylittää etelänapa koiravaljakoilla. Retkikunta käytti kahta laivaa, Endurancea ja Auroraa. Endurance veisi pääryhmän Weddelinmerelle ja Aurora toisen ryhmän Etelämantereen lounaisosan McMurdon salmeen, johon se tunkeutuisi Rossinmeren kautta. Rossinmeren ryhmän oli määrä rakentaa tukikohta ja perustaa ruokavarastoja Rossin jäähyllyn yli Beardmoren jäätikön juureen. Ruokavarastot olisivat mantereen ylittävän joukon kannalta erittäin tärkeitä, sillä heidän olisi mahdotonta kantaa riittävästi tarvikkeita edestakaiseen matkaan.[2]
Endurance [muokkaa]
Shackletonin laiva Endurance juuttui 21. helmikuuta Weddellinmerellä jäihin.[3] Aluksi jäät kuljettivat alusta kohti jyrkkää Filschnerin lauttajään reunaa kohti jossa sijaitsi retkikunnan suunniteltu lähtöpiste. Kulkusuunta kääntyi kuitenkin päinvastaiseksi, eikä laivaa saatu jäistä irti. Jäiden paine alkoi lopulta puristaa alusta, ja alukseen virtasi vettä.[4] Laiva upposi lopulta jäiden murskaamana, mutta siitä ehdittiin pelastaa hengissä pysymisen kannalta välttämättömiä tarvikkeita.[5] Shackleton miehineen joutui muuttamaan jäälle ja asumaan teltoissa. Retkikunta yritti vaeltaa pohjoiseen, mutta yrityksestä luovuttiin, koska kyettiin etenemään vain 15 kilometriä parissa viikossa veneitä kiskoen.
Yhdessä vaiheessa Shackletonilla ja kirvesmies Harry McNishillä oli ankara riita siitä, mitä tulisi tehdä. Miehistössä heräsi tyytymättömyyttä, mutta riidat saatiin sovittua. Merivirrat kuljettivat Shackletonia Antarktiksen niemimaan viertä pitkin kohti valtamerta. Miehet nälkiintyivät ja lopulta he ampuivat pingviinejä ruoaksi. Polttoaineiden loputtua pingviinin rasvasta saatiin kamiinaan polttoainetta. Lopulta jääalue, missä Shackleton oli, rikkoutui ja irtosi omaksi jäälautakseen.[6][7] Aikansa purjehdittuaan jäälautta alkoi repeillä ja miehet siirtyivät veneisin, jotka olivat ottaneet mukaansa. Paleltumat ja merisairaus huononsivat miesten oloa.[6] Veneet rantautuivat kylmän purjehduksen jälkeen Elefanttisaarelle. Tähän mennessä ei ollut kuollut yhtään miestä, vaikka vaaranpaikkoja oli tullut: kaksi miestä paleltunut ja yhdellä oli ollut sydänkohtaus. Elefanttisaarella rakennettiin kahdesta veneestä rantaan asunto, joka aikaa myöten osoittautui varsin mutaiseksi asuinpaikaksi, sillä Kamiina lämmitti asunnon alla olleen maaperän.
Shackleton lähti muutaman miehen kanssa purjehtimaan kohti Etelä-Georgiaa.[8] Purjehdus oli vaarallinen myrskyn takia, mutta katettu laivavene pysyi pinnalla. Miehet joutuivat raaputtamaan veneen rakenteista jäätä pois, ja jättiaalto oli vähällä upottaa aluksen. Shackleton saapui 8. toukokuuta miehineen isolla valasveneellä Etelä-Georgiaan, mutta valaanpyyntiasema, mistä voitaisiin saada apua, oli vuoristoisen saaren tuolla puolella. Shackletonin miesten oli kiipeiltävä vuorien yli.[9] Kaksi miehistä olivat liian sairaita ja jäivät rannelle. Loput miehistä ylittivät vuoret ja pääsivät 36 tunnin kuluttua Stromnesin valaanpyyntiasemalle ja hälyttivät muille miehille apua.[10] Yksikään Shackletonin retkikunnan jäsenistä ei kuollut matkalla.
Aurora-laiva [muokkaa]
Rossinmerellä seilanneen toisen Shackletonin retkikuntaan liittyneen aluksen, Auroran, retkikunnan tarina oli traagisempi kuin Endurancen. Alus saapui McMurdon salmelle tammikuussa 1915, suunniteltua myöhempään. Yksi ryhmä lähti 24. tammikuuta etenemään kohti etelää, mutta vaellus oli vaikeata pehmeän lumen, lumimyrksyjen ja kurittomien koirien takia. Osa miehistä kääntyi takaisin, ja loput kolme onnistuivat paleltuneista raajoista huolimatta perustamaan varaston 80 leveysasteelle. Sillä välin Aurora oli lähtenyt ja jättänyt Hut Pointin tukikohtaan vain kolme miestä. Alus oli seilannut Cape Evansiin ja jättänyt sinne neljä miestä. Pian sen jälkeen Aurora oli juuttunut jäihin ja lopulta myrsky vei sen avomerelle. Kauimpana käyneet miehet palasivat retkeltä vasta 25. maaliskuuta ja joutuivat lepäämään Hut Pointissa Robert Falcon Scottin vuonna 1902 rakennuttamassa majassa.[11]
Kesäkuussa McMurdon salmen jäädyttyä Hut Pointissa olleet miehet lähtivät ylittämään sitä ja pääsivät Cape Evansiin. Aurora oli tässä vaiheessa jo ajautunut merelle. Heidän ruoka- ja vaatetilanteensa oli huono, mutta Shackletonin retkikuntaa varten tarvittavat ruokavarastot eivät olleet vielä valmiina. He eivät kuitenkaan tiennyt mitään siitä, että varastojen perustaminen oli käynyt tarpeettomaksi Endurancen juututtua pysyvästi jäihin. Yhdeksän hengen ryhmä lähti 26. lokakuuta Hut Pointista viemään loppuja ruokavarastoja. Kolme miehistä joutui palaamaan 4. tammikuuta, ja matkaa jatkoi enää kaksi kolmen hengen ryhmää. Toiseen kuului Aeneas Mackintosh, Ernest Wild, Arnold Spencer-Smith ja toiseen Ernest Joyce, Victor Hayward ja Richard W. Richards.[11]
Kuusikko kärsi matkalla suurista vaikeuksista, ja Spencer-Smith raajat olivat keripukin takia tammikuussa mustat lonkasta alaspäin. Hän jäi yksin, kun viisi muuta lähtivät asentamaan viimeisiä muonavarastoja. Wild, Joyce ja Hayward onnistuiva luomaan varaston leveysasteelle 83°30′ asianmukaisesti. He palasivat Spencer-Smithin luo 28. tammikuuta. Hänen tilansa oli heikentynyt, eikä Mackintoshikaan pystynyt enää etenemään, heidät laitettiin rekiin. Ryhmän ruokavarat olivat loppumassa, kun Joyce, Richards ja Hayward lähtivät 22. helmikuuta hakemaan ruokaa varastosta ja jättivät sairaat Wildin hoitoon.[11] He palasivat ruokatarvikkleidenkanssa ja jatkoivat tämän jälkeen matkaa takaisin tukikohtaan. Pian myös Haywardin kunto heikkeni, eikä viimeiset kolme miestä jaksanut enää vetää uupuneita. Mackintosh ilmoitti olevansa 8. maaliskuuta vapaaehtoinen jäämään telttaan, kun muut veisivät Spencer-Smithin ja Haywardin Hut Pointiin. Spencer-Smith kuoli seuraavana päivänä, mutta muut pääsivät tukikohtan 11. maaliskuuta ja Mackintosh haettiin turvaan 16. maaliskuuta.
Kaksi miestä, johtaja Mackintosh ja Victor Hayward, kuolivat yllättävässä lumimyrskyssä lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli Hut Pointista Cape Evansiin.[12] He lähtivät 8. maaliskuuta ylittämään merta paremman tukikohdan toivossa, vaikka muut varoittivat olosuhteista. Viikon kuluttua etsintäpartio havaitsi miesten jälkien loppuneen ohuen jään reunaan. Jään vahvistuttua tarpeeksi kolme jäljellä jäänyttä miestä palasivat Cape Evansiin, jossa heitä odottivat retkikunnan loput neljä miestä. He joutuivat odottamaan pelastustaan tammikuulle 1917.[11]
Lähteet [muokkaa]
- Andersson, J. G.: Etelänavan sankareita. Suom. Hieta, Irja. Helsinki: Tammi, 1948.
- Herbert, Kari & Lewis-Jones, Huw: Etelänapaa etsimässä. Suom. Kaipainen, Petri. Vantaa: Moreeni, 2012. ISBN 978-952-254-118-5.
- Imbert, Betrand: Discoveries: North Pole, South Pole. Thames & Hudson Ltd, 1992.
- Salovaara, Hannes: Naparetkeilijöitä. Helsinki: Otava, 1929.
Viitteet [muokkaa]
- ↑ http://gdl.cdlr.strath.ac.uk/scotia/vserm/vserm0305.htm
- ↑ Herbert & Lewis-Jones, s. 130–131.
- ↑ Herbert & Lewis-Jones, s. 132.
- ↑ Imbert, s. 145.
- ↑ Andersson, s. 224.
- ↑ a b Andersson, s. 226.
- ↑ Imbert, s. 104.
- ↑ Salovaara, s. 90.
- ↑ Andersson, s. 231
- ↑ Herbert & Lewis-Jones, s. 133, 136.
- ↑ a b c d Tyler, Kelly: Shackleton's Lost Men NOVA Online. PBS. Viitattu 5.2.2013. (englanniksi)
- ↑ Andersson, s. 244.
Aiheesta muualla [muokkaa]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Shackletonin Etelämantereen ylitysretki Wikimedia Commonsissa- Google Earth KML -tiedosto retkikunnasta (englanniksi)
- Matkalla ollut Frank Hurley Kodakin sivuilla (englanniksi)
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta
