Shackletonin Etelämantereen ylitysretki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Shackletonin suunnittelema Etelämantereen ylitysretki, merkitty vaalean turkoosinsinisellä, ei koskaan toteutunut. Endurance-laivan miehistö kulki reitin puna-kelta-vihreä-sininen. Aurora-laivaan liittyvä merireitti on merkitty oranssi-violetilla. Aurora-laivan retkikunta teki mustalle merkityn retken Beardmoren jäätikön juurelle rakentaen varastoja jo peruuntunutta Shackletonin etelänavan ylitystä varten. Tieto ei tuohon aikaan kulkenut, koska vasta keksitty radio ei ollut yleistynyt.

Shackletonin Etelämantereen ylitysretki oli brittiläisen naparetkeilijä Ernest Shackletonin vuosina 1914–1917 tekemä yritys kulkea ensimmäisenä Etelämantereen yli.[1] Se epäonnistui, kun kumpikaan matkaan lähtenyt retkikunta ei onnistunut tavoitteissaan.

Retkisuunnitelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1914 Shackleton lähti taasselvennä etelänapamatkalle onnistuttuaan saamaan rahoituksen. Retken tarkoitus oli ylittää etelänapa koiravaljakoilla. Retkikunta käytti kahta laivaa, Endurancea ja Auroraa. Endurance veisi pääryhmän Weddellinmerelle ja Aurora toisen ryhmän Etelämantereen lounaisosan McMurdon salmeen, johon se tunkeutuisi Rossinmeren kautta. Rossinmeren ryhmän oli määrä rakentaa tukikohta ja perustaa ruokavarastoja Rossin jäähyllyn yli Beardmoren jäätikön juureen. Ruokavarastot olisivat mantereen ylittävän joukon kannalta erittäin tärkeitä, sillä heidän olisi mahdotonta kantaa riittävästi tarvikkeita edestakaiseen matkaan.[2]

Endurance[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shackletonin retkikunnasta irtautui pieni venekunta hälyttämään apua pääjoukolle. Matka vei Elefanttisaarelta yli myrskyävän aavan meren Etelä-Georgiaan, missä jäisen vuoriston ylitys oli vaarallinen seikkailu.

Shackletonin laiva Endurance juuttui 21. helmikuuta Weddellinmerellä jäihin.[3] Aluksi jäät kuljettivat alusta kohti jyrkkää Filschnerin lauttajään reunaa kohti, jossa sijaitsi retkikunnan suunniteltu lähtöpiste. Kulkusuunta kääntyi kuitenkin päinvastaiseksi, eikä laivaa saatu jäistä irti. Jäiden paine alkoi lopulta puristaa alusta, ja alukseen virtasi vettä.[4] Laiva upposi lopulta jäiden murskaamana, mutta siitä ehdittiin pelastaa hengissä pysymisen kannalta välttämättömiä tarvikkeita.[5] Shackleton miehineen joutui muuttamaan jäälle ja asumaan teltoissa. Retkikunta yritti vaeltaa pohjoiseen, mutta yrityksestä luovuttiin, koska kyettiin etenemään vain 15 kilometriä parissa viikossa veneitä kiskoen.

Yhdessä vaiheessa Shackletonilla ja kirvesmies Harry McNishillä oli ankara riita siitä, mitä tulisi tehdä. Miehistössä heräsi tyytymättömyyttä, mutta riidat saatiin sovittua. Merivirrat kuljettivat Shackletonia Antarktiksen niemimaan viertä pitkin kohti valtamerta. Miehet nälkiintyivät ja lopulta he ampuivat pingviinejä ruoaksi. Polttoaineiden loputtua pingviinin rasvasta saatiin kamiinaan polttoainetta. Lopulta jääalue, missä Shackleton oli, rikkoutui ja irtosi omaksi jäälautakseen.[6][7] Aikansa purjehdittuaan jäälautta alkoi repeillä ja miehet siirtyivät veneisiin, jotka olivat ottaneet mukaansa. Paleltumat ja merisairaus huononsivat miesten oloa.[6] Veneet rantautuivat kylmän purjehduksen jälkeen Elefanttisaarelle. Tähän mennessä ei ollut kuollut yhtään miestä, vaikka vaaranpaikkoja oli tullut: kaksi miestä paleltunut ja yhdellä oli ollut sydänkohtaus. Elefanttisaarella rakennettiin kahdesta veneestä rantaan asunto, joka aikaa myöten osoittautui varsin mutaiseksi asuinpaikaksi, sillä kamiina lämmitti asunnon alla olleen maaperän.

Shackleton lähti muutaman miehen kanssa purjehtimaan kohti Etelä-Georgiaa.[8] Purjehdus oli vaarallinen myrskyn takia, mutta katettu iso valasvene pysyi pinnalla. Miehet joutuivat raaputtamaan veneen rakenteista jäätä pois ja jättiaalto oli vähällä upottaa aluksen. Shackleton saapui 8. toukokuuta miehineen Etelä-Georgiaan, mutta valaanpyyntiasema, mistä voitaisiin saada apua, oli vuoristoisen saaren toisella puolella. Shackletonin miesten oli kiipeiltävä vuorien yli.[9] Kaksi miehistä oli liian sairaita ja he jäivät rannalle. Muut miehet ylittivät vuoret ja pääsivät 36 tunnin kuluttua Stromnesin valaanpyyntiasemalle ja hälyttivät apua.[10] Yksikään Shackletonin retkikunnan jäsenistä ei kuollut matkalla.

Aurora-laiva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta Aurora-laivasta lasketun ryhmän tekemästä varastonrakennusretkestä.

Rossinmerellä seilanneen toisen Shackletonin retkikuntaan liittyneen aluksen, Auroran, retkikunnan tarina oli traagisempi kuin Endurancen. Alus saapui McMurdon salmelle tammikuussa 1915, suunniteltua myöhempään. Yksi ryhmä lähti 24. tammikuuta etenemään kohti etelää, mutta vaellus oli vaikeata pehmeän lumen, lumimyrskyjen ja kurittomien koirien takia. Osa miehistä kääntyi takaisin, ja loput kolme onnistuivat paleltuneista raajoista huolimatta perustamaan varaston 80 leveysasteelle. Sillä välin Aurora oli lähtenyt ja jättänyt Hut Pointin tukikohtaan vain kolme miestä. Alus oli seilannut Cape Evansiin ja jättänyt sinne neljä miestä. Pian sen jälkeen Aurora oli juuttunut jäihin ja lopulta myrsky vei sen avomerelle. Kauimpana käyneet miehet palasivat retkeltä vasta 25. maaliskuuta ja joutuivat lepäämään Hut Pointissa Robert Falcon Scottin vuonna 1902 rakennuttamassa majassa.[11]

Aurora

Kesäkuussa McMurdon salmen jäädyttyä Hut Pointissa olleet miehet lähtivät ylittämään sitä ja pääsivät Cape Evansiin. Aurora oli tässä vaiheessa jo ajautunut merelle. Heidän ruoka- ja vaatetilanteensa oli huono, mutta Shackletonin retkikuntaa varten tarvittavat ruokavarastot eivät olleet valmiina. He eivät tienneet siitä, että varastojen perustaminen oli käynyt tarpeettomaksi Endurancen juututtua pysyvästi jäihin. Yhdeksän hengen ryhmä lähti 26. lokakuuta Hut Pointista viemään loppuja ruokavarastoja. Kolme miehistä joutui palaamaan 4. tammikuuta, ja matkaa jatkoi enää kaksi kolmen hengen ryhmää. Toiseen kuului Aeneas Mackintosh, Ernest Wild, Arnold Spencer-Smith ja toiseen Ernest Joyce, Victor Hayward ja Richard W. Richards.[11]

Kuusikko kärsi matkalla suurista vaikeuksista, ja Spencer-Smithin raajat olivat keripukin takia tammikuussa mustat lonkasta alaspäin. Hän jäi yksin, kun muut lähtivät rakentamaan viimeisiä muonavarastoja. Wild, Joyce ja Hayward onnistuivat luomaan varaston leveysasteelle 83°30′ asianmukaisesti. He palasivat Spencer-Smithin luo 28. tammikuuta. Hänen tilansa oli heikentynyt, eikä Mackintoshkaan pystynyt enää etenemään, joten heidät laitettiin rekiin. Ryhmän ruokavarat olivat loppumassa, kun Joyce, Richards ja Hayward lähtivät 22. helmikuuta hakemaan ruokaa varastosta ja jättivät sairaat Wildin hoitoon.[11] He palasivat ruokatarvikkeiden kanssa ja jatkoivat tämän jälkeen matkaa takaisin tukikohtaan. Pian myös Haywardin kunto heikkeni eivätkä viimeiset kolme miestä jaksaneet enää vetää uupuneita. Mackintosh ilmoitti 8. maaliskuuta olevansa vapaaehtoinen jäämään telttaan, kun muut veisivät Spencer-Smithin ja Haywardin Hut Pointiin. Spencer-Smith kuoli seuraavana päivänä, mutta muut pääsivät tukikohtaan 11. maaliskuuta ja Mackintosh haettiin turvaan 16. maaliskuuta.

Kaksi miestä, johtaja Mackintosh ja Victor Hayward, kuolivat yllättävässä lumimyrskyssä lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli Hut Pointista Cape Evansiin.[12] He lähtivät 8. maaliskuuta ylittämään merta paremman tukikohdan toivossa, vaikka muut varoittivat olosuhteista. Viikon kuluttua etsintäpartio havaitsi miesten jälkien loppuvan ohuen jään reunaan. Jään vahvistuttua tarpeeksi kolme jäljellä jäänyttä miestä palasivat Cape Evansiin, jossa heitä odottivat retkikunnan loput neljä miestä. He joutuivat odottamaan pelastustaan tammikuulle 1917.[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Andersson, J. G.: Etelänavan sankareita. Suom. Hieta, Irja. Helsinki: Tammi, 1948.
  • Herbert, Kari & Lewis-Jones, Huw: Etelänapaa etsimässä. Suom. Kaipainen, Petri. Vantaa: Moreeni, 2012. ISBN 978-952-254-118-5.
  • Imbert, Betrand: Discoveries: North Pole, South Pole. Thames & Hudson Ltd, 1992.
  • Salovaara, Hannes: Naparetkeilijöitä. Helsinki: Otava, 1929.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://gdl.cdlr.strath.ac.uk/scotia/vserm/vserm0305.htm
  2. Herbert & Lewis-Jones, s. 130–131.
  3. Herbert & Lewis-Jones, s. 132.
  4. Imbert, s. 145.
  5. Andersson, s. 224.
  6. a b Andersson, s. 226.
  7. Imbert, s. 104.
  8. Salovaara, s. 90.
  9. Andersson, s. 231
  10. Herbert & Lewis-Jones, s. 133, 136.
  11. a b c d Tyler, Kelly: Shackleton's Lost Men NOVA Online. PBS. Viitattu 5.2.2013. (englanniksi)
  12. Andersson, s. 244.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]