Säveltapailu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Säveltapailu on nuotinlukutaitoa ja kuuloon pohjautuvaa musiikin omaksumista kehittämään pyrkivien pedagogisten menetelmien kokonaisuus.[1]

Tavoite[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säveltapailun harjoittamisen tavoitteena on parantaa nuotinlukutaitoa siten, että instrumentteja käyttämättä olisi mahdollista käsittää sävellyksen muotorakenne, tyyli ja se, miltä teos kuulostaa. Sävellys olisi ymmärrettävä ilman nuottien apua yhtä hyvin kuin nuoteista sitä seuraamallakin.[1]

Oppiaineena säveltapailu korostaa nuotinlukuun, rytmioppiin, musiikilliseen muistiin ja sävellyksen harmonisen rakenteen ja muotojen tutkimiseen liittyviä harjoitteita. Säveltapailussa pyritään muun muassa laulamaan suoraan nuoteista, tuottamaan rytmejä ja niiden yhdistelmiä kuultavaan muotoon luetusta muodosta, sekä analysoimaan ja numeroimaan sointusarjoja ja -jaksoja. Myös sävellyksen muotoyksikköjä ja harmonisia tapahtumia pyritään analysoimaan.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pisimmät säveltapailuperinteet liittyvät nuotinlukuun, joka oli mukana jo Guido Arezzolaisen 1000-luvulla kehittämässä solmisaatio-opissa. Arezzolaisen menetelmään perustuen erityisesti 1800-luvulla kehitettiin erilaisia uusia menetelmiä, kuten englantilaisen John Curwenin tonic sol-fa -menetelmä ja sitä vastaava saksalainen Tonika-do. Näitä menetelmiä edustavat relatiivista eli suhteellista solmisaatiota. 1900-luvulla niistä soveltaen kehittyi edelleen niin sanottu Kodály-menetelmä.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Suuri Musiikkitietosanakirja 6 Seg-Ö, s. 118. Keuruu: Weilin + Göös ja Otava, 1992. ISBN 951-35-4730-2.