Republikaanien kansallinen puoluekokous
Republikaanien kansallinen puoluekokous (engl. Republican National Convention, RNC) on Yhdysvaltain republikaanisen puolueen kokous, jossa puolue valitsee ehdokkaansa Yhdysvaltain presidentinvaaleihin. Presidentin valitsemisen lisäksi puoluekokouksessa voidaan sopia muutoksista republikaanisen puolueen puolueohjelmaan.
Nykyään republikaanisen puolueen presidenttiehdokas valitaan esivaaleilla, minkä vuoksi presidenttiehdokas on usein tiedossa jo ennen puoluekokousta ja kokouksen tarkoituksena on vain yhdistää puolue yhden ehdokkaan taakse. Teoriassa puoluekokouksen valitsijamiehet voisivat kuitenkin joissakin tilanteissa valita puolueen presidenttiehdokkaaksi sellaisen henkilön, joka ei ole voittanut esivaaleja[1]. Tämä johtuu siitä, että monimutkaisten kokoussääntöjen mukaan tiettyjen osavaltioiden ja territorioiden valitsijamiehet saavat tietyissä tilanteissa äänestää ketä tahansa ehdokasta[1]. Ennen esivaalien yleistymistä puoluekokouksen merkitys oli paljon nykyistä suurempi, sillä puolueen sisäpiiriin kuuluneiden henkilöiden valitessa presidenttiehdokkaan vaalikamppailua käytiin vielä puoluekokouksessakin. Esimerkiksi vuoden 1880 puoluekokouksessa James Garfield valittiin 36. äänestyskierroksella puolueen presidenttiehdokkaaksi, vaikka hän ei puoluekokouksen alkaessa kuulunut edes kolmen suosituimman ehdokkaan joukkoon[2].
Puoluekokousedustajien jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puolueen presidenttiehdokkaan valitsevat ensisijaisesti puoluekokousedustajat, jotka puolestaan valitaan yksittäisten osavaltiokokousten ja esivaalien kautta. Republikaanien kansalliseen puoluekokoukseen osallistuvien edustajien määrä kunkin osavaltion, territorion tai muun poliittisen osaston osalta määritellään puolueen kansallisten sääntöjen 14. säännössä.
Republikaanisen puolueen säännöt jättävät osavaltioille harkintavaltaa sen suhteen, miten ne jakavat ehdokkaille omat edustajat. Joissakin osavaltioissa voidaan käyttää osavaltion laajuista voittaja vie kaikki -menetelmää, jossa esivaaliehdokas, joka saa eniten ääniä osavaltiossa, saa kaikki sen edustajat. Toiset osavaltiot voivat käyttää suhteellista edustusjärjestelmää, jossa puoluekokousedustajat jaetaan sen sijaan ehdokkaille suhteessa äänimäärään.
- Perusjakokaava 50 Yhdysvaltain osavaltiota varten
Vuodesta 2012 lähtien kullekin Yhdysvaltain 50 osavaltiolle on alun perin jaettu puoluekokousedustajia seuraavasti: Kymmenen at-large-edustajaa sekä kolme piiriedustajaa kutakin osavaltion kongressipiiriä varten.
- Muille hallintoalueille myönnettävät edustajat
Alueille, joilla on äänioikeudettomia kongressin jäseniä, annetaan sen sijaan kiinteä määrä at-large-edustajia. Vuonna 2020 Amerikan Samoa, Guam, Pohjois-Mariaanit ja Yhdysvaltain Neitsytsaaret saavat kukin kuusi edustajaa, Puerto Rico 20 ja Washington D.C. 16.
- Puoluejohtajat
Jokaisen osavaltion, territorion ja Washington D.C.:n republikaanipuolueen kolme johtajaa (sen kansallinen komiteamies, kansallinen komiteanainen ja puheenjohtaja) nimetään automaattisesti myös puoluekokousedustajiksi kansalliseen puoluekokoukseen. Toisin kuin demokraattisen puolueen sitoutumattomat superedustajat, kaikki republikaanipuolueen johtajat, jotka sijoitetaan automaattisesti, ovat sitoutuneita edustajia.
- Bonusedustajat
Republikaaninen puolue myöntää kullekin osavaltiolle bonusedustajia, jotka perustuvat kahteen päätekijään (soveltuvin osin): siihen, menivätkö osavaltion valitsijamieskokouksen äänet republikaanien ehdokkaalle edellisissä presidentinvaaleissa, ja siihen, miten hyvin osavaltion republikaanipuolue on menestynyt republikaanien valinnassa osavaltio- ja kongressivaaleissa.
- Jokainen osavaltio, joka antoi vähintään enemmistön valitsijamieskokouksen äänistä republikaanien ehdokkaalle vuoden 2016 vaaleissa, saa neljä ja puoli ylimääräistä puoluekokousedustajaa vuoden 2020 puoluekokoukseen sekä 60 prosenttia kyseisen osavaltion valitsijamiesäänten määrästä vastaavan määrän edustajia; kaikki murtoluvut pyöristetään ylöspäin. Jos Washington DC olisi valinnut republikaaniehdokkaan demokraattiehdokkaan sijasta vuonna 2016, se olisi saanut myös neljä ja puoli at-large-edustajaa, sekä sen määrän at-large-edustajia, joka vastaa 30 prosenttia Washington D.C.:n valitsijamiesäänistä puolueen valitsijamieskokouksessa.
- Osavaltiot ja alueet saavat vuonna 2020 (soveltuvin osin) ylimääräisiä lisäedustajia sen perusteella, ovatko ne valinneet republikaaneja seuraaviin osavaltion ja liittovaltion virkoihin vuoden 2016 vaaleissa tai jossakin myöhemmässä vaalissa (olivatpa kyseessä sitten 2018 välivaalit tai vuosien 2017 tai 2019 normaalin vaalisyklin ulkopuoliset vaalit), jotka järjestettiin ennen 1. tammikuuta 2020:
- Republikaanikuvernööri: 1 ylimääräinen at-large-edustaja.
- Republikaanien enemmistö osavaltioparlamentissa: 1 kamarista, jossa on republikaanien enemmistö ja jossa on republikaaninen puheenjohtaja (jos kamari valitsee puheenjohtajan); toinen, jos republikaanit hallitsevat kaikkia osavaltioparlamentin kamareita.
- Vähintään puolet osavaltion edustajainhuoneen edustajista Yhdysvaltain edustajainhuoneessa ovat republikaaneja: 1
- Republikaanien jäsenyys Yhdysvaltain senaatissa: 1 jokaisesta republikaanisenaattorista; enintään 2, jos osavaltion molemmat senaattorit ovat republikaaneja.
Bonusedustajat siis palkitsevat osavaltioita, jotka äänestävät republikaaniehdokkaita, ja rankaisevat niitä, jotka eivät äänestä. Vuonna 2020 Texas saa bonusedustajia kaikista viidestä kategoriasta, koska Donald Trump voitti osavaltion valitsijamiesäänet, Greg Abbott on kuvernööri, republikaanit hallitsevat Texasin osavaltioparlamentin molempia kamareita, republikaaneilla on yli puolet Texasin edustajainhuoneen edustajista ja molemmat senaattorit (John Cornyn ja Ted Cruz) ovat republikaaneja. Kaliforniassa on sen sijaan demokraatteja näissä ryhmissä, eikä se näin ollen saa bonusedustajia.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Why Donald Trump would be at a disadvantage in a brokered convention Yahoo. Viitattu 13.11.2016. (englanniksi)
- ↑ James A. Garfield: Campaigns and Elections Miller Center of Public Affairs, University of Virginia. Viitattu 13.11.2016. (englanniksi)
