Periglasiaaliset ilmiöt

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Periglasiaaliset ilmiöt[1] liittyvät jäätikköä reunustavaan kylmään ympäristöön, joka ei ole jään alla[2]. Sitä luonnehtii ikirouta. Yleensä nimitystä periglasiaalinen käytetään jääkauden aikaisista polaariaavikosta, tundrasta ja jääjärvistä. Periglasiaalista tundraa luonnehtii ikirouta. Suomen käsivarren pohjoinen osa on periglasiaalista aluetta.

Periglasiaalinen kasvillisuustyyppi on alpiinista tai muuta tundraa tai polaariaavikkoa. Periglasiaalisella seudulla on muun muassa kivikkomaita, kuviomaita ja hiekkadyynejä, ja merkkejä solifluktiosta, maan vyörymisestä routimisen ja sulamisen takia. Periglasiaalisella seudulla tapahtuu monesti jäätymisen ja sulamisen vuorottelua. Mannerilmastossa, mm. Siperiassa periglasiaalinen ympäristö ulottuu pohjoisella pallonpuoliskolla etelämmäs kuin meren ja lämpimien merivirtojen lähellä.

Vanhoista kerrostumista periglasiaalisen ympäristön tuntee jäätymisen aiheuttamista jääpiikkien jäljistä , maanvyöryistä ja kryoturbaatiosta, eli mm. kivien noususta ylös jäätymisen takia. Yleensä periglasiaalinen alue määritellään seuduksi, jossa vuoden keskilämpötila on alle -1 °C, ja jossa ei ole jäätiköitä.[3] Tätä kylmemmällä seudulla ei yleensä kasva puita.

Maassa ja kivissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kryoturbaatiota tapahtuu periglasiaalisella vyöhykkeellä. Vanhoissa kerrostumissa kryoturbaatio näkyy erilaisten maakerrosten sekoittumisena. Alla olevan kerroksen talvinen jäätyminen voi nostaa maakerrostuman osaa ylös, kesäinen sulaminen pudottaa alas. Routa rikkoo kiviä. Maaperän jäätyessä voimakas routiminen nostaa kiviä pintaan. Maahan muodostuu suorakaiteen muotoista jään aiheuttamia kuviota, ns. kuviomaata eli ruutumaata, jossa epämääräisten ruutujen reunoilla on roudan nostamia kiviä. Jään vaikutus rapauttaa nopeasti alla olevaa kiveä.

Palsat ja pingot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sulava pingo ja j kuviomta.

Maan jäätymisen tuottama pingo on mineraalikumpu, jonka sisus on jäätä. Palsa on suoturvekumpu, jonka sisässä on jäätä. Palsa syntyy niin, että alussa lumen pinnan yläpuolelle ulottuva suoturvemätäs jäätyy ja päästää alla olevan maan jäätymään jäälinssiksi. Jää laajenee maan sisässä. Näin syntyy kohoava jääkupu, jonka sulamista suojaa kesällä eristävä turve. Talvella tuuli pyyhkii palsan pois lämpöä eristävästä ja jäätymistä estävästä lumesta. Palsat voivat olla monia metrejä korkeita ja yli 10 metrin läpimittaisia. Lopulta mm. sade huuhtelee palsan reunusturpeen pois, palsan sisuksena oleva jää pääsee sulamaan ja palsa romahtaa kasaan. Eräs kryoturbaation muoto on ikirouudan sulaminen tietystä kohdasta. Tällaiseen syntyy painuma jossa voi olla järvi, tai Siperiassa Jakutiassa joissain tapauksissa arokasvillisuutta[4].

Kryoturbaation muotoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Routimisen, vuotomaan jne aiheuttamia muutoksia maan pinnalla[5]

  • Maakummut
  • Turpeen reunustamat terassit rinteessä
  • Halkeillut maa
  • Maan aaltoilu
  • Kiviä täynnä olevat kuopat
  • Kiven reunustamat terassit
  • Kivirenkaat
  • Kivivirrat

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kejonen, Aimo: Periglasiaaliset ilmiöt. Teoksessa: Peter Johansson & Raimo Kujansuu (toim.): Pohjois-Suomen maaperä, s. 157-162. Espoo: Geologian Tutkimuskeskus, 2005. teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 19.8.2013).
  2. http://www.geo.arizona.edu/palynology/geos462/35periglacial.html
  3. Marjatta Koivisto, Jääkaudet
  4. Kallio Paavo, Kevo. Mietteitä ja muistikuvia Kevosta ja pohjoisen luonnon tutkimuksesta. Karisto. 1990. ISBN 951-23-2521-7.
  5. Nilsson 1983, s 46