Patronaattioikeus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Patronaattioikeus (lat. ius patronatus, ’suojelusherruus’) merkitsi aateliselle aiemmin kuulunutta oikeutta ottaa pappi seurakuntaan, jossa hänellä oli säteritila.[1] Alun perin niissä seurakunnissa, joissa joku varakas henkilö, useimmiten aatelinen, oli tehnyt kirkolle huomattavan lahjoituksen, hän oli saanut patronaattioikeuden eli oikeuden seurakunnanpapin nimittämiseen. Patronaattioikeus muodostui keskiajalla ja se oli laajassa käytössä Ruotsin suurvaltakaudella 1600-luvulla. Kustaa II Adolf vahvisti nämä oikeudet vuonna 1612 antamassaan aatelin privilegiossa. Aatelin vallan kasvaessa patronaattioikeus muutti yhä enemmän luonnettaan siihen suuntaan, että jo pelkkä asuinpaikka voitiin tulkita oikeudeksi papin valintaan, vaikka lahjoituksia ei olisi tehtykään.

Patronaattioikeudesta oli haittaa kahdella tavalla: Toisaalta se kavensi seurakunnan mahdollisuuksia vaikuttaa papin valintaan samoinkuin piispan ja tuomiokapitulin mahdollisuuksia valvoa virkoihin nimettävien kelpoisuutta; toisaalta se houkutteli pappeja moraalisesti epäilyttävään patronusten mielistelyyn virkapaikkojen toivossa. Pappi saattoi joutua alentavaan riippuvuuteen jo aatelin voudista, joka pienen herran tavoin käyttäytyi mielellään isännän elkein. Näitä epäkohtia kasvatti papinvaalijärjestelmän yleinen epämääräisyys.[2]

Petri Karosen mukaan patronaattioikeuden merkitystä on liioiteltu ja pappien nimittämisessä oli usein kyse aikakaudelle tyypillisestä patronus-klientti-suhteesta. Suurvalta-ajalla seurakuntien pappismiesten määrä kaksinkertaisui. Suurin osa Suomen seurakunnista oli konsistoraalisia, joihin tuomiokapituli ja seurakuntalaiset yhdessä valitsivat papin yhdessä.[3]

Käytännössä oikeus johtui siitä, että kartano edusti taloudellista kykyä rakentaa kirkkoja, kappeleita tai rukoushuoneita, jolloin kirkkoherran, kappalaisen tai papiston apulaisen, saarnaajan asettaminen vaikutti kohtuulliselta.

Ennen vuotta 1865 evankelis-luterilaiset seurakunnat Suomessa vastasivat myös paikallishallinnosta ennen kuin maaseudulla kunta-asetuksella erotettiin maallinen kunta evankelis-luterilaisesta seurakunnasta, mihin saakka seurakunnan kirkkoherra toimi myös kunnanjohtajana.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Uusi sivistyssanakirja, toim. A.Aikio, Keuruu 1974
  2. Pentti Laasonen: Suomen kirkon historia 2, s37, Porvoo 1991
  3. Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta, Ruotsi ja Suomi 1521-1809, Juva 2008