Joensuun kartano
Joensuun kartano (myös nimellä Åminnen kartano) on kartano Halikossa nykyisessä Salon kaupungissa.
Kartanon päärakennuksen ovat suunnitelleet Charles Bassi ja Carl Christoffer Gjörwell. Julkisivussa olevat medaljongit ovat ruotsalaisen kuvanveistäjän Johan Tobias Sergelin käsialaa. Päärakennusta ympäröivät rakennukset edustavat kustavilaista tyyliä ja ovat peräisin ajalta, jolloin kartanonherrana oli Gustaf Mauritz Armfelt.[1] Kartanoon on kuulunut kiinteästi Hornien rakennuttama Halikon keskiaikainen kirkko, johon kartanolla on ollut patronaattioikeus.[2][3] Kartanolta kulkee Halikon kirkolle Salon pisin, kahden kilometrin mittainen koivukuja.[4][5] Tilalla viljellään nykyään mallasohraa, leipävehnää, siemenviljaa ja öljykasveja[6].
Kartanon mailta löydettiin vuonna 1887 niin sanottu Halikon aarre, joka on valmistettu vuosien 1050 ja 1150 välillä.[7]
Omistushistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Joensuun kartano oli keskiajalla rälssisäteri. Ensimmäinen nimeltä tunnettu kartanoon liittyvä henkilö on Petrus de Åminne 1300-luvun puolivälistä. Vuosisadan lopulla sinne ilmestyvät Horn-suvun johtomiehet.[8] Vuonna 1407 sai Henrik Olofsson Horn kartanoon rälssikirjan.[9] Horn-suvun omistuksessa kartano oli lähes viisisataa vuotta.[10] 1500-luvulla tilalla tiedetään olleen kivinen päärakennus.[2] Kartanon asuinkäyttö päättyi vuoteen 1599, jolloin Kaarle-herttuan joukot tekivät sinne ryöstöretken. Tulipalo tuhosi kartanon päärakennuksen 1690, ja sinne siirrettiin rakennuksia toisaalta.[9] Viimeisen Hornin, Catharina Ebba Hornin, kuoltua kartanon osti 1782 skotlantilaissyntyinen Ruotsissa vaikuttanut kauppias George Seton.[11]
Setonin kuoltua Åminne siirtyi 1780-luvulla Armfeltin suvulle, ensin Gustaf Mauritz Armfeltin isän Magnus Wilhelm Armfeltin nimiin.[11] Vuonna 1833 Gustaf Mauritzin poika Gustaf Magnus Armfelt myi kartanon 279 000 ruplalla englantilaissyntyiselle anopilleen Sarah Klinckowströmille (O. W. Klinckowströmin puoliso, o.s. Cuthbert), joka teki siitä kaksi vuotta myöhemmin sääntöperintötilan Gustaf Magnuksen jälkeläisille. Åminnen viimeinen kreivi oli Gustaf Magnuksen pojanpoika Carl Alexander Armfelt, jonka kuoltua lapsettomana vuonna 1925 kartano siirtyi sääntöperintökirjan mukaisesti tämän sisarenpojan kautta von Knorringin suvussa periytyväksi. Sääntöperintötilajärjestelmä lakkautettiin vuonna 1931, jolloin Axel Erik von Knorringista tuli kartanon varsinainen omistaja.[12] Kartanon osti von Knorringeilta vuonna 2001 liikemies Björn Wahlroos 59 miljoonalla markalla.[13]
Joensuun kartano luopui kreivi Carl Alexander Armfeltin päätöksellä patronaattioikeudesta vuonna 1896 toiseksi viimeisenä kartanona Suomessa.[14]
Kartano on edelleen yksityisasunto, ja sen entinen omistaja Björn Wahlroos on entistänyt sen 1800-luvun alun, Gustaf Mauritz Armfeltin ajan, asuun. Kartanon omistaa nykyään Björn Wahlroosin poika Thomas Wahlroos isänsä siirrettyä kartanon omistuksen hänen nimiinsä[15]. Museovirasto on määritellyt Joensuun kartanon yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.[2]
-
Hevosvaunujen ajoluiska pääovelle. -
Puutarhan puoleinen julkisivu. -
Juhlatalo. -
Ajohevostalli, viljamakasiini, keskellä navetta. -
Maneesi. -
Vanha bensiinipumppu. -
Yli kaksi kilometriä pitkä koivukuja johtaa Halikon kirkolta Joensuun kartanoon.
Maatilasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ennen toista maailmansotaa Joensuun kartanon suurmaatilaan kuului 5 000 hehtaaria maata, josta peltoa yli tuhat hehtaaria.[16] Vuonna 2010 kartanoon kuului 370 hehtaaria peltoa ja tilan kokonaispinta-ala oli 2 200 hehtaaria.[13]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Nieminen, Merja & Lounatvuori, Irma (toim.): Åminne. Kartanon historia ja päärakennuksen restaurointi. Salo: Björn Wahlroos, 2009. ISBN 978-952-92-5816-1.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Halikossa historia elää ja luonto puhuu Halikon kunta. Viitattu 19.7.2012. (Arkistoitu versio)
- ↑ a b c Joensuun kartano Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.
- ↑ Åminne 2009, s. 24.
- ↑ Salolainen superlatiivi: Koivukuja Joensuun kartanolta Halikon kirkolle Salon Seudun Sanomat 8.6.2014. Viitattu 27.10.2014.[vanhentunut linkki] (Arkistoitu lähde)
- ↑ Uskelan- ja Halikonjoen laaksot, 4. 8. Kuvailu, kulttuuripiirteet. Ely-keskus. (PDF)
- ↑ Björn Wahlroosin maatilalle jättituet – ”Tukieuroista ei omistajalle riitä”. Uusi Suomi 27.2.2009. Viitattu 27.10.2014.
- ↑ krusifiksi vitjoinen; ristiriipus vitjoineen finna.fi. Viitattu 30.11.2017.
- ↑ Åminne 2009, s. 39.
- ↑ a b Åminne 2009, s. 40.
- ↑ Halikon kunnan verkkosivut halikko.fi.
- ↑ a b Åminne 2009, s. 15–19.
- ↑ Alex Snellman: Suomen aateli – yhteiskunnan huipulta uusiin rooleihin 1809–1939, s. 126, 268. Helsingin yliopisto 2014.
- ↑ a b Heidi Vaalisto: Björn Wahlroos lahjoitti kartanonsa pojalleen Ilta-Sanomat 17.2.2015
- ↑ Snellman 2014, s. 149.
- ↑ Nalle Wahlroos antoi pojalleen hulppean kartanon - satojen tuhansien veropaukku iltalehti.fi. Viitattu 26.2.2020.
- ↑ Paavo Rytsä, Joensuun kartano, Yle.fi 29.8.2007, päivitetty 21.11.2011
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lavonen, Petri: Åminne. Halikon Joensuun kartanon historiaa keski- ja uuden ajan vaihteesta nykypäiviin. Salo: Björn Wahlroos, 2006. ISBN 952-91-8968-0.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Joensuun kartano Wikimedia Commonsissa
- Ylen Elävä arkisto: Joensuun kartano.
- Koskinen, Janne: Vierailulla Björn Wahlroosin kartanossa osa 1 ja osa 2. Herrasmiehen päiväkirja 16.7.2014 (radio-ohjelmaan Hienostelua liittyvä blogi).